Mutta itse tarina alkaa toisaalta. On vuosi 1994, ja Peter istuu nokialaisen Rautalinin Matin rekassa. Miehet, jotka eivät osaa puhua sen enempää toisilleen kuin venäläisillekään juuri muutoin kuin käsillään, ovat matkalla Keski-Aasiaan, Ta?kentiin ja Uzbekistaniin, seuduille jotka eivät ole aivan yhtä tunnettuja levollisesta elämänmenostaan kuin, esimerkiksi, Satakunta tai Sveitsin koilliskolkka.

Rekkakuskin hommissa ei sinänsä ole Peterille mitään uutta. Vaikka hän on juustomestari lähestulkoon syntyjään, hän oli tuolloin, vuonna 1994 ja 25-vuotiaana, ehtinyt jo ajaa seitsemän vuotta Sveitsistä Ruotsiin ja Norjaan, sillä niin kuin monet nuoret miehet kaikkialla maailman pikkukylissä, hänkin halusi nähdä maailmaa.

"Oli pakko lähteä, joten vaihdoin koulun jälkeen alaa."

Juustola sveitsiläiskylässä

Leuteneggin kylä itäisessä Sveitsissä, lähellä Bodensee-järveä, siellä missä Saksan ja Itävallan rajat ovat melkein kivenheiton päässä, on todella pieni. "Viisi tai kuusi maajussia, juustola ja kolme muuta perhettä", Peter laskee.

Juustola oli perheen elämäntyö. Isä ehti olla alalla nelisen vuosikymmentä, yksi veljistä tekee nykyisin juustoja Kolumbiassa, yksi Sveitsissä, ja vanhin siskokin on melkein alalla, laboratoriopäällikkönä meijerissä. Peterillä on kotikoulutuksen lisäksi takanaan kolmivuotiset juustomestarin opinnot.

Katselemme ilmavalokuvaa Leuteneggista. Muutama talo on ryhmittynyt tien varteen, ja ryppään ympärillä levittäytyvät avarat pellot. Perheen juustolaa ei enää ole; kun isä jäi eläkkeelle, juustola sulautui toiseen. "Isä tosin käy yhä naapurijuustolassa töissä silloin, kun tarvitaan, koska ei osaa olla ilman työtä."

Elämä juustolassa oli säännöllistä. Joka aamu puoli seitsemältä kylän viljelijät toivat aamumaidon suoraan juustolaan. Joka aamu, seitsemän päivää viikossa, 365 päivää vuodessa! Peter näyttää yhä vähän hämmästyneeltä isänsä työmäärästä.

Ja todellakin! Peter on oppinut käyttämään suomalaista sanaa maajussi, mikä varmaan taipuu suussa mukavammin kuin vokaaleiltaan polveileva maan-vil-je-li-jä.

Hulluja siellä Suomessa

Mutta takaisin vuoteen 1994. Sveitsiläisessä rahtarien lehdessä oli tuolloin juttu, miten suomalaiset rekkakuskit ajoivat Keski-Aasiaan. Juttu kertoi Matti Rautalinista, ja asia tuli puheeksi, kun Peter istui oluella suomalaiskaverinsa Pasi Hakalan kanssa.

Hakala, tämä hölkyn kölkyn -opettaja, oli myös alan töissä, ja hänen kauttaan Peter sai ensi kosketuksen vaikeaksi väitettyyn suomenkieleen.

"Usein Pasi soitti Sveitsistä Suomeen, ja me naurettiin aina niin kauheesti, että miten tuollaisesta kielestä voi ymmärtää mitään!"

"Mä näytin Pasille sen lehtijutun ja sanoin, että katto nyt! Ihan hulluja siellä Suomessa, ajavat rekkaa Keski-Aasiaan! Mutta Pasi vaan kyseli, että haluuks mennä mukaan."

"Mä sanoin, että en varmasti. Jos mä lomalle lähden, mä lähden lentokoneella, en varmasti rekalla."

Niin elämä jatkui. Peter sahasi rekalla Ruotsiin ja Norjaan, ja kaikki oli kohdallaan. Hyvät tiet, ajopiirturit ja työaikalait, nopea purku ja lastaus, hyvät ruokapaikat, suihkut ja lakisääteiset vapaat, kaikki nuo eurooppalaisen talousihmeen ja hyvinvointiyhteiskunnan saavutukset olivat tehneet vähän rähjäisestä kulkurinammatista säntillistä ja miellyttävää.

"Perhana! Täältä on pakko päästä sinne Keski-Aasiaan", Peter ajatteli mielessään.

Uzbekistan meno-paluu

Reissu järjestyi lomamatkana: Peter hyppäsi moottoripyörän selkään, ajoi Norjaan ja Nordcapiin, lasketteli sieltä alas Nokialle ja oli kohta jo Rautalinin kanssa tuolla matkalla Taskentiin ja Uzbekistaniin.

"Oltiin kolme viikkoa reissussa, ja käsikielellä kaikki aluksi toimi, mutta hyvin se meni. Sitten Matti kysyi, kiinnostaisiko homma, ja kyllä se minusta oli ihan jees."

"Otetaan Tampereelta kuorma, ja ajetaan kymmenen päivää, joka aamu pois kotoa itään päin. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuu, kyllä se on hienoa."

Peterillä oli kuitenkin työpaikka Sveitsissä, eikä hän suomea osaamattomana halunnut tehdä töitä muille kuin Rautalinille, jonka kanssa sentään oli jo hiukan yhteistä kieltä ja kokemusta. Tämä taas ajoi Aasian keikkansa itse, joten Peter palasi Sveitsiin.

Harva kohtaa Ruotsin matkoilla erityisempiä seikkailuja, joten eräänä iltana Peter tuli kertoneeksi Keski-Aasiasta sveitsiläiselle ystävälleen Reto Bantlille. "Reto oli sellainen mies, että hän ei ikinä ollut hiljaa, mutta sillä kertaa hän oli ainakin pari tuntia sanomatta mitään. Reto vaan kuunteli ja sanoi sitten, että herrajestas, sinne täytyy päästä."

Joten kun Rautalin sitten soitti Hakalalle ja kertoi, että töitä on tarjolla, "Reto oli ihan hulluna. Jos et sinä lähde, mä ainakin lähden, se selitti."

Peter pidätteli. Ei tuntunut helpolta ottaa lopputiliä, myydä asuntoa ja lähteä suinpäin maailmaan, jossa puhuttiin lähinnä vain suomea ja venäjää. Retolle nämä olivat sivuseikkoja, ja kun Rautalin oli järjestänyt työluvat, he lähtivät Nokialle. Oli elokuu 1996.

"Ennen lähtöä Reto vielä sanoi, että ooksä miettinyt, mitä sä mun vanhemmille sanot, jos tuot minut puulaatikossa kotiin."

"Mä ihmettelin, että ooks sä ihan pimee? Mä en edes lähtisi, jos mulla olis tommonen ajatus, mutta Reto sanoi, että kyllä lehdissä ja telkkarissa kerrotaan, mitä Venäjällä tapahtuu. Ei se ole ihan vaaratonta."

Pari possua isälle

Lumessa näkyy jälkiä. Ehkä kettu, Peter Dörig miettii. Jänis siitä ainakaan ei ole mennyt, vaikka jäniksen jälkiä näkyy etäämpänä. Muutaman askelen päässä jokin lintu on jättänyt jälkensä, ja taaempana hirvi on ylittänyt polun.

Täältä on 2 155 kilometriä Leuteneggiin. Niin lukee pihassa olevassa tienviitassa. Salotalon torpalla on niin hiljaista, että sellaista kokeakseen Sveitsissä pitää kiivetä aika kauas ja korkealle Alpeille.

Joten nyt kun Euroopasta ei enää monta rauhallista kolkkaa löydy, tänne tulevat, esimerkiksi, sveitsiläiset turistit ja suomalaisten firmojen väki etsimään sitä, mitä lomalla ja erilaisissa kokouksissa korvesta sitten etsitäänkin.

Polku johtaa pienelle suojärvelle keskellä metsää. Olemme tulleet Mouhijärven kirkonkylästä, Uotsolasta, yli Porintien ja jatkaneet kilometrikaupalla, kunnes metsän keskeltä lopulta on löytynyt pihapiiri, niin kaukana kaikesta, että niiden jotka täällä kerran asuivat, täytyi kyllä olla jotakin toista rotua.

Tarina sinänsä on liiankin tuttu. Hilma ja Vilho, viimeiset asukkaat, elivät täällä, tekivät metsätöitä ja kasvattivat paria lehmää ja kymmenkuntaa lasta, ja nyt tuo kaikki on ohitse ja vähän käsittämätöntä, vaikka se tapahtui aivan äsken.

Harmaa navetta on rakennettu vuonna 1950. Jos Peter Dörigin unelma toteutuu, jonakin päivänä siinä navetassa tehdään perinteistä alppijuustoa perinteisin menetelmin.

Entiset asukkaat elävät Peterin tuotteiden nimissä: Hilma-juusto ja Savu-Hilma, ovat miedompia, tilsit-tyyppisiä, Vilho-juusto voimakkaampi appenzeller-tyyppinen.

Ennen juustolaa Peter oli ehtinyt jo kiinnittää elämäänsä Suomeen Salotalo Adventures -matkailuyrityksen verran. Mouhijärvelle oli vetoa, koska Jenni Einola, Peterin tyttöystävä, on kotoisin täältä ja kaipasi takaisin. Jenni, insinööri, käy töissä Linnavuoressa Sisu-Dieselillä.

Salotalon pihapiiri sädehtii kevättalven valossa. Nyt ei kuulu edes Porintien liikenne. Kesäisin Peterin isä on viihtynyt täällä niin, että ei ole tullut edes öiksi Nokialle, missä Jenni ja Peter vielä äskettäin asuivat.

"Isä tykkää metsähommista, ja nyt mä lupasin hänelle ensi kesäksi pari possua tänne."

Huonot tiet, hienot kokemukset

Reto Bantli katosi syksyllä 1997 lähellä Kaukasusta, ollessaan viemässä ensimmäistä kuormaansa Tazhikistaniin, mutta siihen saakka, neljäntoista kuukauden ajan, elämä oli hymyillyt.

"Vaikka Retolle kävi niin kuin kävi, hienompaa ei voi rekkamiehellä olla kuin Venäjällä."

Samanlainen elämä saattaa olla ikävää. Rekkamiehen elämä vanhan Neuvostoliiton alueilla oli, no, erilaista. Tiet olivat mitä olivat, eikä aina tiennyt, paljonko rahaa meni maalupiin, ja oli aika yhdentekevää, mitä nopeutta ajoi, kun miliisit kuitenkin hyppäsivät esiin puskasta ja heiluivat pamppujensa kanssa ja syyttivät kuskeja huligaaneiksi.

"Siinä meni se tunti Ladassa. Piti selittää, miten on kiire kotiin, kun siellä on monta lasta ja naista odottamassa, eikä rahaa ole yhtään, ja usein sitten kävi niin, että tölkillä Lapinkultaa selvisi koko jutusta."

Jos valitti kurjaa elämäänsä liian tehokkaasti, saattoi kuitenkin käydä kuten Retolle kerran Uralin takana, lähellä T?eljabinskia. "Jos sinä niin köyhä poika todella olet, meillä on apu siihen", poliisit ilmoittivat, ja kun muut suomalaiskuskit myöhemmin ohittivat poliisiladan, siellä Reto kohotteli iloisena maljoja poliisien kanssa.

"Vaikka tiet olivat huonoja, ruoka piti laittaa itse eikä suihkuja ollut, tällaisia kokemuksia minä kaipaan. Se oli seikkailu ja elämys, tosi hieno kokemus."

Vapaa-ajasta ongelma

Reton katoamisen jälkeen Peter jatkoi ajoa Keski-Aasiaan, mutta vuoden 1999 alussa keikat itään tyrehtyivät. Venäjä käväisi konkurssin partaalla mutta sai oman autokalustonsa siihen kuntoon, että heidän kanssaan ei enää kyetty kilpailemaan.

Muutaman Murmanskin-, Mustanmeren- ja Moskovan-keikan jälkeen Peter ryhtyi ajamaan lasteja Espanjaan ja Portugaliin, "mutta siitä mä en tykännyt yhtään."

Alunperin Reto ja Peter olivat päättäneet jäädä Suomeen vuodeksi, mutta kun kieli tuli tutummaksi ja ihmisten puhetta alkoi ymmärtää, tuntui luontevalta jäädä toiseksi vuodeksi.

Reton katoamisen jälkeen Peter päätti jäädä, kunnes asia selviäisi. Siihen meni neljä vuotta, ja "sen jälkeen en enää edes miettinyt, menenkö takaisin vai en."

"Lopetin ulkomaanliikenteen ja rupesin ajamaan öljyautoja Naantaliin, ja yhtäkkiä tein vaan neljäkymmentä tuntia töitä viikossa ja olin jopa viikonloput kotona. Vähän tuli aika pitkäksi."

"Venäjältä tultiin aina kolmen ja puolen viikon päästä Nokialle, ja auton huollon ja lastauksen jälkeen lähdettiin takaisin. Ei ollut sellaisia ongelmia."

Asia ratkesi Salotalolla, jonka Peter ensin ajatteli omaksi kesämökiksi ja sveitsiläisvieraiden kortteeriksi mutta josta sitten tuli myös matkailuyritys. Juustola sinetöi paluun isältä perittyyn työtahtiin. "Juustola oli aina ollut sellainen, johon jonakin päivänä olin ajatellut palata."

Reto palasi kotiin

Reto Bantlin auto löytyi poltettuna jouluaaton aattona 1997, ja neljä vuotta myöhemmin asia näytti lopulta ratkenneen. Reton ruumis löytyi metsästä läheltä Petropavlovskia. Muuan Sergei Bojev tunnusti ja istuu nyt tuomiotaan Kazakstanissa. Hänen mahdollinen pestaajansa ei tunnustanut.

Peter oli lähtenyt heti Reton kadottua etsimään tätä ja jättämään etsintäkuulutuksia, mutta Retoa ei löytynyt. Neljä vuotta myöhemmin, asian selvittyä, saksalainen ohjaaja Katrin Laur ohjasi Sveitsin televisiolle dokumentin Die lange Reise des Reto Bantli – Reto Bantlin pitkä matka – joka nähtiin tammikuussa Suomen TV1:n ohjelmistossa.

Kameraryhmän mukana Peter palasi vielä kerran Keski-Aasiaan. Filmillä hän kertoo omista etsinnöistään ja tapaa Reton tuttavia, muun muassa Samarassa elävän tyttöystävän. Filmi päättyy Sveitsin Meierfeldiin, Reton synnyinkaupunkiin, jonne hän lopulta siis todella palasi, haudattavaksi.

"...näin jälkeenpäin... kyllä semmosta vaan mieli tulee... ja miksi, se on silloin se kysymys..."

Tällä kohdalla Peter ei oikein löydä suomenkielen sanoja, eikä ehkä löytäisi saksankielisiäkään. Hän muistelee viimeistä tapaamistaan Reton kanssa:

Peter on menossa eteläiseen Turkmenistaniin, Reto juuri tulossa Tazhikistanista, ja he tapaavat tien päällä. Reto kertoo ajavansa suoraan Suomeen ja lähtevänsä velipojan häihin Sveitsiin. Kun Peter palaa Turkmenistanista ja on tulossa yli Kaukasuksen kohti kotia, hän saa Rautalinilta satelliittipuhelimeen viestin Reton katoamisesta.

Yrittäjyys on veressä

Kiertelemme juustolaa, joka nyt täyttää Peterin elämän. Hän ei suorastaan kaipaa takaisin tien päälle, ei ainakaan myönnä, mutta "aika iso elämänmuutos tämä on ollut, kun liikun enää asunnon ja tämän väliä."

"Aika pieneksi maailma on nyt muuttunut. Tien päällä ei ollut ikinä yksin, siellä on aina ihmisiä, mutta itte mä tämän päätin ja siitä on mentävä läpi."

"Toisaalta mä olen tyytyväinen, kun on huonot kelit ja on niin hienoa tulla tänne ja voi lämpimässä ajatella, minkälaista olisi, jos nyt tarttis laittaa kettingit ..."

"Tässä on hyvää se, että kaikki mitä teen, teen ittelleni. Kun on syntynyt yrittäjäperheeseen, se tulee veressä mukana. Ei mulla ikinä ollut ongelmaa tehdä muille töitä, mutta nyt on sen verran jo ikää, että voi jotakin tehdä järki mukana."

"Vaikka tietysti aina välillä mieli tekee... Kaikki tutut ovat vielä tien päällä, ja ne soittelee. Joku soittaa, että hän on menossa Espanjaan, toinen soittaa Hollannista, kolmas lähtee Murmanskiin."

Ainakin toistaiseksi Peter hoitaa juustolaa yksin, mikä merkitsee vain kuuden päivän työviikkoa; maito ei Suomessa tule suoraan tiloilta, joten työ ei ole sidottu aamu- ja iltalypsyihin.

Mutta jos myynti lisääntyy, on palkattava työntekijöitä, ja silloin ehkä jää joskus aikaa irrottautua hetkeksi tien päälle. Ymmärrän ongelman hyvin: pikkukylän kasvatin elämä on ikuisesti juuri tuollaista. Lähteminen jää veriin.