MAALISKUU 18 | 3 | 2004

Iloa ja valoa

Lähijunassa nainen puuskutti puhelimeensa kummallisia. En voinut olla kuulematta, kun vieressä istuin, ja se siinä matkassa kiusallista olikin. Rouvan talvi oli ollut aivan kammottava, liikaa lunta, raastavaa pohjoistuulta, pyryn seasta auton etsimistä, liukastelua, turkin karvoja oven välissä ja jos mitä. Kunpa olisi jo toukokuu! rouva huokaisi. Miten niin? Mikä saa ihmisen kahlaamaan niin kiireesti kohti kuolemaansa?

Emmekö me aina hehkuttele Suomen neljällä vuodenajalla, niiden tarjoamalla ainutlaatuisuudella? Talvihan on yksi neljästä, ja tämä talvi onkin ollut aivan oikea jopa Helsingissä.

Yritin olla ärtymättä ja keskityin katselemaan junan ikkunasta maisemia, hankea ja lumisia puita, mutta päivä oli jo hyvästi pilalla. Ikkunan tomu sai pääni täyteen synkkiä ajatuksia kotona odottavasta siivousurakasta, jahka kevätpaiste oikein tosissaan ja armotta kaiken paljastaa. Yksinkertaisesti: ajatukseni olivat lastan, rätin ja sangon muotoisia.

Viereeni istahti pikku tyttö. Hän avasi reppunsa ja otti sieltä kirjekuoren. Kuoresta purkautui tytön syliin vanhanaikaisia hienoja kiiltokuvia ja niitä tyttö nyt ryhtyi katselemaan ja järjestelemään.

Hyvänen aika sentään. Mikä kirkkaus, ja miten hohtavat hanget! Aurinko nousi tänään Utsjoella kello 06.33 ja menee mailleen vasta iltakuuden jälkeen. Jo on päivällä pituutta pohjoisessakin, ansaittua valoa kaikki tyynni. Siivota ehtii tuonnempana, tämä kevään voimallinen riemu on tarjolla vain nyt.

Toivoa on, iloa on ja valoa on. Ja hetkellä millä hyvänsä parkaisee pieni uusi ihminen maailmoille ensimmäisen kannanottonsa. Se huutaa isoäiti, vaikka eivät sitä muut ymmärrä.

Teksti: Anna-Liisa Huhtala-Fiskars
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |