MAALISKUU,
17.3.2005
Seikkailijatyttö
halusi nielaista maailman
Aira Niemi-Pynttäri lähti maaseudun pikkukylästä Turun piirustuskouluun aikana, jolloin maalaistytön odotettiin pyrkivän ison talon emännäksi. Seikkailijatyttö on nyt 80-vuotias.
 Taidemaalari Aira Niemi-Pynttäri on elänyt elämäänsä niin kuin on halunnut: maailmaa tutkien ja ilman sitoumuksia mihinkään. Kuva Jarmo Vainionpää |
Silloinkaan Aira Niemi-Pynttäri ei hiiskunut aikeistaan, kun hän vuonna 1946 lähti Alajärven Pynttäristä Turun Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Edes sisaruksista ja ikätovereista kukaan ei tiennyt, mitä hän oli oikeasti lähtenyt opiskelemaan.
”Vain äidille sipisin suunnitelmistani. Sodan jälkeen oli vaikeat ajat, ajateltiin, että olisi pitänyt mennä naimisiin johonkin isoon taloon. Taiteilijan ammatti oli silloin vähän erikoinen – ei tiedetty, että mitä se oikein on.”
Aira valmistui Turusta vuonna 1949. Tuolloin naisopiskelijat usein keskeyttivät opinnot ja päätyivät perustamaan perheen uran sijasta.
”Kiilasin itseni vielä Helsinkiin Suomen Taideakatemian kouluun. Olen ollut omapäinen. Jos ajattelin jonkin asian itselleni sopivaksi, niin se oli sitten juuri niin.”
Venetsia, Milano
Sodan jälkeen maalausvälineistä oli pulaa, joten Turun piirustuskoulussa tehtiin värit itse Rembrandtin tyyliin.
”Lasilevyn päällä hierrettiin palettiveitsellä värijauhetta ja puhdistettua pellavaöljyä. Värijauhe ostettiin Suomen Väri- ja Vernissatehtaan Turun myymälästä ja pellavaöljy apteekista.”
Amerikan-sukulaiset lähettivät joskus öljyvärejä, mutta sormenkokoiset tuubit eivät riittäneet mihinkään.
”Ateneumin opiskelujeni aikaan Helsingissä oli jo saatavana ranskalaisia tuubivärejä, joihin kerta kaikkiaan ihastuin!”
Airan opiskellessa Ateneumissa vuosina 1950–1951 Suomen taiteilijaseura järjesti opintomatkoja Venetsian biennaaliin ja Milanon triennaaliin. Taideteokset erilaisista kulttuureista, etenkin Aasiasta, saivat hänet lumoihinsa. ”Olin kaulaani myöten upoksissa!”
Opiskelujen jälkeinen 1950-luku oli Airalle värikkäiden kokeilujen ja isojen Lapin-maalausten aikaa. Vuonna 1958 hän vielä täydensi opintojaan Pariisissa Académie de la Grande Chaumiére'ssa, ja seuraavalla vuosikymmenellä alkoi kiihkeä matkustelukausi.
”60-luvulla olisin halunnut nielaista koko maailman! Vain äidille selitin, mihin milloinkin olin menossa”, Aira muistelee aikaa, jolloin syntyi sarja Seitsemän retkeä itään.
Aira ei koskaan ottanut maalausvälineitä mukaan ulkomaille, vaan luonnosteli aiheita pienille paperinpalasille. Vanhat kulttuurit kiehtoivat, ja hän pyrki niiden jäljille tutustumalla erilaisiin ruukkuihin Firenzessä etruskien museossa sekä Egyptissä. Näistä tutkimusretkistä kertovat lukuisat ruukkuaiheiset maalaukset.
Kaukasus, Siperia
Kaukaiset kulttuurit ja toisaalta suomensukuiset kansat ovat vetäneet Airaa voimakkaasti puoleensa. Reissut Siperiaan sekä muualle silloiseen Neuvostoliittoon aina Kaukasukselle asti olivat jännittäviä ja erikoisia.
”Kun matkustin Helsingistä Moskovaan makuuvaunussa, minulle tuotiin vaunuun teetä ja keksejä, taisivat luulla joksikin lähettilääksi… Mutta ne lentokonematkat Moskovasta eteenpäin vasta olivat jänniä. Onhan sellainen vitsikin, että mihin mennään sisälle, mutta ei tulla ulos – venäläiseen lentokoneeseen”, Aira nauraa.
Kaspianmeren rannalla sijaitsevasta Bakusta koskettavana kokemuksena mieleen jäivät lapset, jotka oli pantu kutomaan persialaistyyppisiä, kuvatarinoita sisältäviä mattoja.
”Lapset olivat alle kouluikäisiä, 5–7-vuotiaita. Kun kysyin, että milloin he menevät kouluun, sain vastauksen, että he kutovat mattoja siihen asti, kunnes menevät naimisiin!”
Mielessään Aira on tehnyt monta uutta reissua näkemiinsä paikkoihin. ”Kun kävin Egyptissä Aleksandriassa, siellä rakennettiin Kleopatran museota. Tekisi mieli lähteä katsomaan, onko museo jo valmis.”
Turku, kylätie
Vilkkaimman kaukomaakauden jälkeen, 70-luvulla, Aira syventyi tutkimaan Suomen maaseutua.
”Joskus matkustin linja-autolla esimerkiksi Turusta Poriin, Karijoelle, Isojoelle, Kauhajoelle ja Seinäjoen kautta kotiin Alajärvelle. Vertasin eri paikkakuntia, se oli minulle hupia, jota moni ei ymmärtänyt”, Aira kertoo.
Maaseudun voimakas murrosvaihe antoi uuden aihepiirin, jonka nimeksi tuli Tuhoutunut maailmankuva. Tuon ajan tuotosten joukossa on harmaiden rakennusten sameita kylämaisemia, oman onnensa nojaan jääneitä taloja, latoja ja kyläkouluja.
”Ihmiset olivat kai ajatelleet, että maailma jatkuu ikuisesti niin, että perustetaan perheitä ja asutaan maaseudulla. Mutta yhteiskunnassa tapahtui murros: ihmiset jättivät kotinsa ja lähtivät kaupunkeihin, entinen maaseudun elämänmuoto hävisi ja rakennuksia purettiin paljon.
Ruovesi, Pajuskylä
Seuraavakin aihealue liittyi maaseutuun, tosin entistä rajatummin.
”80-luvulla siirryin heinäpeltoon. Valoisina kesäöinä harhailin luonnossa, jahtasin värikkäitä heiniä ja tein luonnoksia”, Aira Niemi-Pynttäri kuvailee.
Ateljee ja koti olivat suunnilleen kahdenkymmenen vuoden ajan Ruovedellä Pajuskylän lakkautetussa kyläkoulussa. Läheinen maasto ja metsärinteet, etenkin hakkuuaukeat, tarjosivat taiteilijalle aarrepaikkoja.
”Maasto oli vehmasta, rehevämpää kuin täällä Pohjanmaalla. Oli monen värisiä ja sävyisiä heiniä: punaistakin oli karmiinia, ruskehtavaa ja niin edelleen. Sidoin naruun kimppuja ja kannoin ne selässä kotiin. Niitä kertyi valtavasti ämpäreihin ja kun värit haalistuivat, maalasin kimput mustiksi ja valkoisiksi. Ne olivat minun kukkiani.”
Ehkä juuri pitkän heinäkauden töistä yleisö parhaiten tunnistaa taiteilijan.
Pynttäri, Alajärvi
Vastapainona luonnonsävyiselle heinäajalle viime vuosien töissä hehkuvat punainen, keltainen ja oranssi. Aiheet kumpuavat Suomen historiasta sekä omasta lapsuudesta ja juurista. Konkreettisina innoittajina ovat vanhat kirjat, kirjeet ja käsialat.
”Isoäitini oli körttiläinen ja kova veisaamaan. Vanhat virsikirjat olivat täynnä kummallisia kiekuroita, venkuraisia ässiä, joista lapsena en tiennyt että mikä oli mikäkin”, Aira kertoo lapsuudesta asti kaivamastaan aiheesta.
Aineksia on tullut myös niistä virallisista Venäjän vallan aikaisista kirjeistä, joita Airan isä aikoinaan toi kotiin Pynttäriin Alajärven purettavasta pappilasta. Isä pelasti kirjeitä sen minkä pystyi, mutta iso osa kärrättiin kaiken purkamisvimmassa kaatopaikalle. Säästyneistäkin kirjeistä on jäljellä enää murto-osa.
”Talomme meinasi palaa, joten palokunta kasteli kirjeet. Tuonne pellon laidalle niitä jäi iso kasa.”
Vanhat ajat ja esi-isien menneisyys saattavat näkyä tulevissa töissä paljonkin: olohuoneen pöydällä on mikrofilmin lukulaite, jota Aira käyttää tehdessään sukutukimusta Pynttärin suvusta.
Suvun historiaan kuuluu muun muassa tapaus, kun Airan esi-isät Matti Pietarinpoika Pynttäri ja Matti Erkinpoika Lill-Pynttäri lähtivät Pedersöreen pyytämään piispalta omaa kirkkoa Alajärvelle. Kirkko saatiin ja osa siitä on jäljellä Alajärven nykyisen kirkon tapulissa, joka häämöttää Airan ateljeeta vastapäätä.
Kunnat, kaupungit
Isolla tontilla Alajärven rannassa on omakotitalo ja aivan rannassa jyrkkäkattoinen ateljeerakennus, Airan omaa arkkitehtuuria. Puutarhassa kasvaa alueelle epätyypillisiä, valtavia kuusia, joiden leveät oksastot ulottuvat maahan asti tarjoten suojaa jäniksille ja mörrimöykyille. Kuusten taimet Aira toi Ruoveden metsistä. Muualla asuessaankin hän muisti aina käydä kotikylässään, se tuntui suorastaan velvoitteelta.
Aira on välttänyt koko ikänsä sitoutumista monessakin mielessä. Hän ei ole käynyt säännöllisessä palkkatyössä eikä mennyt naimisiin. Perhe olisi ollut liian sitova rasite naiselle, jolla on riittänyt tekemistä muutenkin.
”Kerrankin Turussa jätin pojan keskellä katua. Poika kysyi, että mikä hänessä on vikana. Vastasin, ettei sinussa ole mitään vikaa, mutta minussa on.”
Taidenäyttelyitä Airalla on takanaan enemmän kuin sata, kun mukaan lasketaan myös yhteisnäyttelyt. Hänen maalauksiaan on useiden kuntien, kaupunkien ja museoiden kokoelmissa. Ja edelleen taiteilijaeläkeläisellä tuntuvat olevan kädet ja mieli työtä täynnä.
”Talvella työaika on lyhyempi, en nimittäin ole koskaan maalannut keinovalossa. Kaamosaikaan pitää keksiä pieniä, halpoja virkistyskeinoja. Pidän musiikista, luen paljon ja olen kirjojen laadun suhteen aika ronkeli. Olen kirjoittanut runojakin, vaikka kaikki eivät niitä runoina pidäkään, kun ne eivät ole loppusoinnullisia.”
Airasta hehkuu elämänvoima eikä keinutuolia näy missään, vaikka kesäkuussa tuli täyteen kahdeksankymmentä vuotta.
”Mutta kun en millään kerkeä tekemään kaikkea, mitä haluaisin!”
Teksti: Anne Savela
Sähköposti:
Sivun alkuun | Tekstit
3/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute
| www.pellervo.fi |