HUHTIKUU 15 | 4 | 2004

Surun ja ahdistuksen keskellä 
tapahtuu ihme

Ihmisten kyky selviytyä tekee kriisityön veteraani Salli Saareen kerta toisensa jälkeen vaikutuksen.

Torstaina 18. maaliskuuta psykologi Salli Saari valmistautuu pidennettyyn viikonloppuun. Seuraavana päivänä hänen on ollut määrä luennoida Oulussa, mutta tilaisuus peruuntuu, ja Saari päättää pitää perjantaina vapaapäivän.

Puhelin soi aamulla puoli kuudelta. Konginkankaalla on sattunut suuronnettomuus. Rekka ja linja-auto ovat törmänneet, 23 ihmistä on kuollut, 15 loukkaantunut. Siitä alkaa Saaren viikkojen työrupeama ilman vapaapäiviä.

Suuronnettomuus mobilisoi nopeasti myös surutyön tekijät. Monella paikkakunnalla soivat aamulla kirkonkellot, kynttilöitä sytytetään menehtyneiden muistolle, koko maahan julistetaan suruliputus.

Presidentti ja pääministeri esittävät osanottonsa omaisille, samoin lähivaltioiden päämiehet, ja vaikka onnettomuus tapahtuu aamuyön tunteina, ehtivät keskeiset lehdet uutisoimaan sen jo perjantaina. Heti aamulla kello 8.30 avataan myös SPR:n päivystävä puhelin. Sellainen järjestetään nykyisin lähes aina.

Kriisipuhelin palveli koko maata. Siihen saivat soittaa omaisten ja läheisten lisäksi kaikki muutkin, joita tapahtunut erityisesti järkytti. Koska soittoja tuli paljon, niihin ensin vastasivat vapaaehtoiset työntekijät. Aina paikalla oli vähintään kolme psykologia soittamassa takaisin yhteyttä ottaneille.

"Puhelut olivat pitkiä, kaikki kestivät varmaan lähes tunnin. Se oli ihan kunnon psykologin työtä", Saari kuvaa. Hän ehti puhelimeen itsekin, vaikka iso osa ajasta kului kriisityön organisointiin. Alueellisten kriisikeskusten kanssa oli sovittava yhteistyöstä, jotta päällekkäisyydet ja kilpailu vältettäisiin, oli pidettävä yhteyttä poliisiin sekä Jyväskylään, jonne suuri osa omaisista oli matkustanut tunnistamaan uhreja. Perjantaina myös toimittajat eniten ottivat yhteyttä.

Ketkä kriisipuhelimeen soittivat? Heti perjantaina soittivat monet omaiset sekä ne, joissa onnettomuus oli nostanut esiin oman, aikaisemman kokemuksen ja aiheuttanut ahdistusta. Jälkimmäisten kohdalla tilannetta rauhoitettiin ja selvitettiin tarvetta jatkohoitoon.

Myös monet rekkakuskit ja muut ammattiautoilijat soittivat, samoin onnettomuudessa olleiden tai mahdollisesti olleiden ystävät. Puheluita tuli niin paljon, että palvelua ei voitu lopettaa sunnuntaina, kuten oli suunniteltu. Työ jatkui tiistaihin kello 18 saakka.

Päivystykseen otti osaa lähes 20 psykologia, joista osa matkusti työn ajaksi Helsinkiin. Kun puhelimet suljettiin, päättyi myös se, mitä alan ammattilaiset kutsuvat kriisityön ensimmäiseksi vaiheeksi.

Salli Saari tekee töitä YTHS:n psykologina Helsingin Töölössä. YTHS on ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö, ja Saari on ollut siellä töissä vuodesta 1969. Kun tapaamme, suuronnettomuudesta on kaksi viikkoa, ja Saaren päivät ovat yhä niin täynnä, että sopiva aika löytyy vasta työpäivän jälkeen, myöhään illalla.

On menossa ns. toisen vaiheen kriisityö. Kiivaan onnettomuusviikonlopun jälkeen Saari on tehnyt kotikäyntejä ja pitänyt ryhmäistuntoja kuolleiden opiskelutovereille, ystäville ja perheille. Onnettomuus koskettaa läheltä myös yliopistoa. Bussiin kuoli kolme lääketieteen opiskelijaa.

Nyt kriisityö on siis jo Saaren virkatyötä, mutta onnettomuutta seuranneen viikonlopun hän teki töitä Punaiselle Ristille. SPR:llä on suuronnettomuuksien varalta valmiusryhmä, johon kuuluu 25 psykologia eri puolilta Suomea. Ryhmä perustettiin Estonian onnettomuuden jälkitunnelmissa, ja Saari on ryhmän vetäjä.

Kun suuronnettomuus tapahtuu, ryhmä siirtyy töistään palkattomalle virkavapaalle ja Punaisen Ristin palvelukseen. SPR maksaa psykologien palkan, jota se myöhemmin voi periä kunnilta. Ns. Myyrmannin räjäytyksen jälkeen se lähetti laskun Vantaan kaupungille; nyt laskutusosoitteen löytäminen on ilmeisesti vaikeampaa.

Myös kunnissa on omat kriisiryhmänsä. Ne toimivat terveyskeskuksissa ja vastaavat alueellaan kolareiden, itsemurhien ja muiden äkillisten traumojen jälkihoidosta. Ryhmissä on alan väkeä eli lääkäreitä, pappeja, sairaanhoitajia ja psykologeja, ja päivystäjän työt alkavat heti, kun tieto onnettomuudesta tulee. Pidetään tärkeänä, että kriisityö alkaa riittävän varhain.

Uhrin ensimmäinen reaktio on shokki. Shokki on suojareaktio, joten ulospäin ihminen voi näyttää rauhalliselta. Tässä vaiheessa kriisihoito on, Salli Saaren sanoin, "rauhoittamista, keskustelemista ja levollista läsnäoloa".

"Alkuvaiheessa tuntuu, että kyllä tästä selviää, koska shokki suojaa. Siinä vaiheessa minäkin varmaan kieltäytyisin kriisiavusta, mutta sitä ei pidä kysyä."

Tuskallinen vaihe alkaa parin päivän päästä. Nyt ihminen käsittää, mitä on tapahtunut, ja vasta tässä vaiheessa auttajat tarjoavat psykologista jälkipuintia, tapahtumien läpikäymistä. Vaihe on ahdistava ja kestää yleensä viikosta kymmeneen päivään. Tämän jälkeenkin hitaampi apu voi jatkua kuukausia, joskus vuosia.

Jotkut kieltäytyvät kriisiavusta, joskin Saaren kokemusten mukaan he myöhemmin saattavat valittaa avun puuttumista. Kaksi kolmasosaa ihmisistä selviää ilman apua; silti apu Saaren mukaan saattaa heilläkin nopeuttaa kokemuksen käsittelyä. Riskitekijöitä ovat aiemmin käsittelemättä jääneet traumat, yksinäisyys ja kyvyttömyys puhua ja kohdata vaikeita asioita.

Kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen Salli Saari näyttää levollisen väsyneeltä. Työtunteja on virka-ajan lisäksi kertynyt ehkä 70, joten toipumisaikaa ei ole ollut. "Yöni olen kyllä nukkunut hyvin, joskin yöt ovat lyhentyneet. Toisaalta jaksaa, koska tietää, että meitä tarvitaan vain tietty aika."

"Tavattoman järkyttävää tämä on ollut. Omaiset ovat olleet kestämisensä äärirajoilla. Aika vasta näyttää, kuinka suuri apu työstämme on, mutta kiitollisia ihmiset ovat olleet."

"Itse koen tämän työn niin tärkeäksi ja antoisaksi ja merkitykselliseksi, että sen vuoksi jaksan. Totta kai on raskasta ottaa vastaan ihmisten tuskaa, joka on pohjatonta, mutta kun omaiset ovat ihmetelleet, miten sitä kestän, olen sanonut, että tässä työssä minulla koko ajan on tunne, että olen ihmeen äärellä."

"Olen tehnyt tätä kymmenen vuotta, nähnyt monenlaisia kohtaloita, ja päällimmäiseksi nousee ihme, selviytymisen ihme. Kun on pakko, ihmisestä löytyy uskomattomia voimavaroja."

"Ja kun näkee, että ihmiset pääsevät elämän syrjään kiinni, se todella on jotakin niin ihmeen omaista, että se auttaa kestämään."

Eräässä toisessa yhteydessä Saari on pohtinut kärsimyksen kuluttavuutta. "Kärsimykseen liittyy syyllisyydentunteita, itsesyytöksiä, aggressioita, vihaa ja katkeruutta. Avuttomuus ja itsesääli ja pelko ja ahdistus ovat näissä tyypillisimpiä."

"Kun työntekijä kohtaa työssään kärsimystä, hän hyvänä työntekijänä kokee myötäelämistä ja myötätuntoa. Hän käy lävitse samoja tunteita potilaansa kanssa. Jotkut kokevat tämän niin raskaaksi, että joutuvat kehittämään selviytymiskeinoja suojellakseen itseään."

"Tällöin yleensä viedään potilaan herättämät tunteet kauas itsestä. Seurauksena voi olla kyyninen, kylmä työntekijä, joka ei pysty auttamaan. Toisaalta hän voi jäädä kiinni potilaan herättämiin tunteisiin, mistä seuraa uupuminen työssä."

"Vaatii taitoa antaa lähimmäisen kärsimyksen tulla sisälle itseensä ja antaa sen kulkea sieltä myös ulos. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan, kannattaa mennä sen läpi."

"Kärsimys myös opettaa nöyryyttä elämän edessä ja suhteessa omaan itseen. Se opettaa stressinsietokykyä ja kykyä omien tunteiden kohtaamiseen ja käsittelyyn, kokemusten läpityöskentelyyn."

Kritiikin aalto tuli viikko onnettomuuden jälkeen. Ilta-Sanomat aloitti kertomalla (27.3.), että Saarijärven lukiolaiset suhtautuivat kriisiapuun torjuvasti. Auttajat olivat rientäneet koululle perjantai-aamuna, jolloin onnettomuuden yksityiskohdista ei vielä ollut selvää kuvaa. Se tiedettiin, että kolme lukiolaista oli noussut bussiin.

"Moni meni tilaisuuksiin vain sen takia, että joku kertoisi faktoja", sanoi muuan oppilas lehdelle. Toisen mukaan itse kriisiapu tuntui olevan tärkeämpää kuin mitä oli tapahtunut. Painostavan avun sijasta oppilaat turvautuivat ystäviinsä.

Seuraavalla viikolla (31.3.) Ilta-Sanomat kertoi, että joidenkin asiantuntijoiden mukaan kriisiapu voi olla haitaksi. "Uusimmissakaan tutkimuksissa jälkipuinnin ei ole kertaistuntoina todettu hyödyttävän uhreja", sanoi tutkimusprofessori Kristian Wahlbeck Stakesista. Hän suositteli jälkipuinnista luopumista, kunnes menetelmä on todettu hyödylliseksi ja sai tukea professori Hasse Karlssonilta.

Salli Saarta kritiikki ei yllättänyt, ja miksi olisikaan. Hän on otellut samasta asiasta Wahlbeckin kanssa jo vuosia sitten. "Viime aikoina kritiikin aalto on tullut jokaisen kriisityörupeaman jälkeen, ja se tulee pääasiassa tietyntyyppisiltä psykiatreilta."

Kriitikot olivat sitä mieltä, että pitäisi käyttää vain menetelmiä, joista on tieteellistä näyttöä. Saaren mukaan tällä kriteerillä 80 prosenttia lääketieteenkin menetelmistä pitäisi hylätä.

Kriitikot vetoavat ns. Cochrane-selvitykseen, jossa arvioitiin kriisiavusta tehtyjä tutkimuksia. Saaren arvio tästä arviosta on murskaava. Erityisen mielenkiintoista hänestä on, että kriitikot eivät koskaan kerro, mistä tutkimuksista on kyse. "Olen itse kaivanut ne esiin, ja niihin perustuva kritiikki on aiheetonta. Muutoin kritiikki sen sijaan ei aina ole ollenkaan aiheetonta."

Saaren mukaan kriisityö on eri vaiheissa erilaista. Siksi on osattava arvioida, mikä vaihe on meneillään. "Tämä on vaativaa työtä, ja työn laatu vaihtelee. Jos lukiossa on pidetty istuntoja jo onnettomuuspäivänä, se on ollut aivan väärä ajankohta. Ymmärrän hyvin, että oppilaat ovat kokeneet sen vieraana, kun eivät vielä ole edes tienneet, mitä lopulta on tapahtunut."

Kriisityö kehittyi Yhdysvalloissa alan ammattilaisten eli poliisien, palomiesten ja sairaanhoitajien tarpeisiin. Suomeen se levisi 1980-luvulla Norjasta. Salli Saari oli tuohon aikaan psykologiliiton puheenjohtaja, pohjoismainen yhteistyö oli vilkasta, ja koska Saari oli jo vuosia tehnyt ehkäisevää mielenterveystyötä, "idea sopi kuin nyrkki silmään".

"Tällaista ajattelutapaa olin jo kovasti kaivannutkin, ja tietysti minulla puheenjohtajana oli myös hiukan valtaa."

Kriisityön ajatuksena on, että varhainen puuttuminen ehkäisee häiriöiden kehittymistä. Apu myös kohdistuu ihmisiin, joilla sekä motivaatio että riski ovat korkealla. Asiasta vakuuttuneena Saari pani pystyyn työryhmän, joka mietti kriisityön organisointia. Tuloksena oli edellä selostettu kaksitasoinen järjestelmä. Arjen paikalliset kriisit hoidetaan paikallisesti, suuronnettomuuksiin on oma järjestelmänsä.

Kriisityö laajensi uhrien piiriä. Kun Finnairin kone 11. syyskuuta 2001 kääntyi Islannin tienoilta takaisin Suomeen, lentoyhtiöstä soitettiin Saarelle ja pyydettiin kentälle. Matkustajat eivät olleet käyneet lähelläkään New Yorkia, mutta kriisiryhmä teki heille tiedotteen mahdollisista oireista. Aamulla tukea ja tiedotetta jaettiin hotellissa.

Saaren mukaan ihminen ei reagoi vain tapahtuneeseen, vaan myös siihen, mitä olisi saattanut tapahtua. Koska kriisiryhmällä ei 11. syyskuuta ollut iskun seurauksista sen enempää tietoa kuin autettavillakaan, tehtäväksi jäi rauhoittaa, luoda turvallisuuden tunnetta. Muutamaa päivää myöhemmin Saari teki työtä myös New Yorkissa, missä katastrofin tuntu oli kaiken kattava.

Jälkikäteen ajatellen kriisityön läpimeno tapahtui 1990-luvun laman aikana käsittämättömän helposti. Saari on löytänyt kolme syytä menestykselle.

Ensinnäkin työntekijät olivat innostuneita. Oli aktiivisia psykologeja, kirkon ihmisiä ja lääkäreitäkin. Toiseksi itsemurhien ehkäisyprojekti oli käynnistynyt 1980-luvun lopulla ja oli huomattu, että monen itsemurhaajan elämässä oli vastikään sattunut jotakin traumaattista. Tämä kannusti.

Kriisityö saavutti myös suuren yleisön luottamuksen. Ihmiset ymmärsivät mistä on kyse ja hyväksyivät. Mediakin oli myönteisesti kiinnostunut.

Sotilailla on ollut tietoa katastrofeista aina. Toisen maailmansodan jälkeen puhuttiin sotaneuroosista, Vietnamin jälkeen post-traumaattisesta stressistä, ja monen keski-ikäisen suomalaisen muistoihin kuuluu painajaisten kanssa kamppaileva isä, sotaveteraani. Sotilaiden selviytymiskokemukset saattavat olla myös ristiriitaisia, mutta niin ne saattavat olla suuronnettomuuksista selvinneilläkin.

"Henkiinjäämistrauma on hirveän yleinen. Ihminen saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, että itse pelastui."

Miten usein olet antanut kriisiapua ihmisille, jotka pelastuakseen ovat joutuneet tallomaan muita?

"En kovin usein. On ollut itsemurhatilanteita, joissa ihminen on kokenut, että kyllä se läheisen itsemurha hänen syynsä oli, mutta että hän kykenee sen asian kanssa elämään, ja on kyennytkin."

Estonian onnettomuuden jälkeen näkyi myös historian vaikutus. Virolaiset selvisivät paremmin kuin ruotsalaiset. "Virolaiset pystyivät hyväksymään, että tällainen asia on tapahtunut ja että siihen täytyy sopeutua. Sama ajattelutapa on suomalaisilla, joita tämä tosin ei yhtä paljon koskettanutkaan."

"Sen sijaan ruotsalaiset ovat sitä mieltä, että tällaista ei maailmassa saa tapahtua, eikä ainakaan ruotsalaisille. Virossa ja Suomessa on opittu kestämään kovia aikoja ja ymmärtämään, että ei kaikkeen voi vaikuttaa."

Eikö sattuman kieltäminen silti näkynyt äskeisen onnettomuudenkin jälkeen? Ensin kysyttiin, miksi Jumala sallii tämän, sitten haettiin syytä tielaitoksesta ja rekkakuskeista.

"Tämä on tyypillinen tapa ajatella. Meidän on hirveän vaikea hyväksyä, että asioita tapahtuu sattumanvaraisesti, ja aina kun niin käy, me alamme käydä edeltävää aikaa lävitse. Toimimalla toisin onnettomuus olisi vältetty… Bussi oli puoli tuntia myöhässä... Jos se olisi ollut ajoissa…"

"Mutta elämässä tapahtuu sattumanvaraisia asioita, joita me emme hallitse, vaikka yritämme säilyttää kuvitellun hallinnan tuoman tunteen."

Onko kyvyttömyys hyväksyä sattumaa suurempi, jos yhteiskunta on pidemmälle kehittynyt, kuten Ruotsi jossakin mielessä on?

"Näin varmaan on. Yhteiskunnissa, joissa lapsia kuolee paljon, varmaan helpommin hyväksytään sattuma, vaikka lapsen kuolema aina onkin kauhea asia."

Ihmiset ovat vuosituhansia eläneet katastrofien partaalla, mutta nyt, kun elämme melko turvatussa yhteiskunnassa, meillä vasta on kriisiapu ja me tarvitsemme sitä?

"Kyllä se näin on", Saari vastaa. Kaiken keskellä ajatus vähän jo naurattaa.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |