HUHTIKUU, 20.4.2006

Hymykuoppia

”Urpo Lahtinen on suurin suomalaisen psyyken hyväksikäyttäjä ja vapauttaja”, kiteytti Paavo Haavikko aikanaan. Kumpikin puoli Hymy-lehden perustajan ja maineikkaan kustantajan toiminnasta löytyy.

1960-lukua on pidetty poliittisen radikalismin aikana, mutta sitä se oli vain osittain. Tapahtui myös jotakin, mitä voi kutsua rahvaan kulttuurivallankumoukseksi, eikä sitä kumousta tehty barrikadeilla.

Kärjessä olivat Kalevi Keihänen, joka vei toppatakkikansaa Kanarialle, Irwin Goodman jonka ääni oli karhea kuin Kanarialta palaavan kurkku, Hymy-lehti joka antoi rahvaalle suunvuoron ja päästi sen kurkkimaan eliitin paheisiin, ja kaiken takana jauhoi rakennemuutos, jonka jalkoihin jääneille Veikko Vennamo antoi poliittisen äänen.

Niin alkoi yksilöjournalismin aika, ja jopa journalisti oli yksilö: Hymyn nousu perustui paljolti yhteen kirjoittajaan, Veikko Ennalaan, joka yhdisti lahjakkaasti tabujen rikkomisen ja lievän kaksinaismoraalin.

Nyt kun pääministeri selittelee tekstiviestejään ja salarakas on ammatti, on vaikea muistaa ajan henkeä. Vasemmiston lehdet olivat hukanneet rahvaan ja kuivuivat pöytäkirja-journalismiinsa, ja muu lehdistö samastui valtaapitävien onttoa arvovaltaa kumisevaan maailmaan. Näille markkinoille Lahtinen tuli kärsimättä estoista joita kutsutaan hienotunteisuudeksi.

Aika kultaa mennyttä, ja enää rahvasta ei ole. Ainakaan se ei ole kiinnostunut lukemaan omasta kohtalostaan, noista paljon pilkatuista sirkkeliin kompastuneista orvoista. Nyt pikkujulkkiksia paheineen tuotetaan teollisesti, ja rahvaan jälkeläiset saavat häpäistä itse itsensä tositelkkarissa.

Myös moraali muuttuu. Lahtisen lehdissä eivät perheterapeutit olisi ennustelleet ministerin ja elokuvaajan liiton epäonnistumista, mutta nyt asiantuntija-aseman hävytön väärinkäyttö antaa arvovaltaa, eivätkä puoskarit osaa edes hävetä. Lahtinen tuhahteli jo 1981, että lukutaitonsa menettäneet suomalaiset eivät ansaitse kuin suuria kuvia, lööppejä ja lyhyitä juttuja.

Kalevi Kalemaan tuore kirja Hymyn maa (Tammi 2006) kuvaa hyvin sekä Lahtisen nousun että pettymisen alaansa ja elämäänsäkin. Yrityksiä on tehty ennenkin: Erkki Lepokorpi teki aikanaan kelvollisen muotokuvan ystävästään (Sanovat Urpon sammuneen), mutta Jyrki Hämäläisen Lehtikeisari on lähinnä eläkeikäisen nöösipojan epätoivoista huohotusta.

Kalemaan teksti on kuivaa ja asiallista, ja tarinassa on perinteisen murhenäytelmän ainekset. Lahtinen antoi skandaalin ja uutisen käsitteille uuden sisällön ja muuttui lopulta uutiseksi itse. Jäljelle jäi Villa Urpo ja taidekokoelma, joka taitaa paljastaa Lahtisen alkuperäiset unelmat.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Tekstit 4/06 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |