Jotakin epämuodikkaasti profeettamaista kirjailija Torsti Lehtisessä on. Moni on tunnistanut Vanhan Testamentin jylhän runouden; harvempi sen suurta huumoria. Moni on tunnustanut muiden ja jopa oman syntisyytensä; harvempi synnintunnustuksensa ohessa julistanut rivien välissä armoa ja armeliaisuutta niin kouriintuntuvasti kuin Lehtinen.

On sunnuntai-iltapäivä, Helsingissä sataa kaatamalla, ja muutoinkin tuntuu hiukan vaivalloiselta mennä haastattelemaan miestä, jonka erään kirjan alkulehdeltä olen juuri lukenut aforismin: Puhu vasta, kun olet varma, ettei sinulla ole mitään tärkeää sanottavaa.

Sade on autioittanut Kallion vanhan työväen kaupunginosan kadut. Ei näy kolkuttajaa köyhien ystävän, Veikko Hurstin, ovella viereisellä Harjutorilla, ei eroottisia esityksiä tarjoavan liikkeen porraspuulla. Mietin Torsti Lehtisen aforismin suhdetta siihen, että muutaman tunnin päästä alkaa Suomi–Ruotsi-jääkiekko-ottelu. Epäilen, lukemani perusteella, että Lehtinen ei edes tiedä, mitkä kisat ovat menossa. Jos hänellä siis tänään ei ole kerrassaan mitään sanottavaa, saatamme hyvinkin puhella yli ensimmäisen erätauon.

Toisaalta Lehtisellä on kiire. Elämän hinta (Kirjapaja 2002) on vasta tuoreena kaupoissa, mutta Lehtinen ei ole jäänyt lauseisiinsa makaamaan. Ensi syksyn kirja, Vapauden filosofia, on saatava valmiiksi. Työhuoneen lattialla on kasa lähdekirjoja, kuudella kielellä, ja jotenkin kirjat ovat siinä juuri omalla paikallaan. Niiden yläpuolella on hyllyssä vanha ula-radio, jossa Lehtisenkin mielestä kiehtovinta on valaistu asemapaneeli. Sellaisesta pari sukupolvea opiskeli maantiedon alkeita ja sai kaukokaipuun tartunnan: Luxemburg, Hilversum, Motala…

Ensi kesänä Lehtinen täyttää 60 vuotta. Naamasta sen uskoo, eläväisestä olemuksesta ja kiihkeän vilkkaasta puhetavasta ei. Sitä ei tietysti tiedä, eikä tarvitse tietää, mikä historia noiden uurteiden takana on, mutta kun me ihmiset nyt kohtaamme toisistamme yleensä ensimmäisenä juuri kasvot, tulee tulkinneeksi.

Teuvo Saavalaisella, Lehtisen äskettäin kuolleella kirjailijaystävällä, on teos nimeltä Satama lyö leiman, mutta Lehtistä kuunnellessa saattaisi tulkita, että leiman ovat lyöneet juuri ne satamien välit.

Lehtinen on kulkija, joka vasta nyt näyttää olevan asettumassa. Hän on asunut 40 paikkakunnalla, monessa maassa. Hän on asunut suurkaupungeissa ja maaseudulla, jossa "pihaan ei ihmisen tekemää valoa näkynyt". Hän on asettunut Ruotsiin, Tanskaan, Englantiin ja Marokkoon, ja lähtenyt taas, ja hän myöntää itsekin ihmettelevänsä, miksi aina on ollut paahdettava pitkin planeetan pintaa tuli hännän alla. Pakeniko hän jotakin? Etsikö hän jotakin? Vai oliko kaikki vain kuntohölkkää?

Kirjoittaessa olen soitimella

Noiden kysymysten esittämiseen Lehtinen ei tarvitse toimittajaa. Vastausta taas voi itse kukin parhaiten etsiä hänen kirjoistaan, joita on kansissa tusinan verran ja kokoomateokset sekä näytelmät, käsikirjoitukset ja mittava käännöstyö päälle. Romaanien, runojen ja aforismien lisäksi Lehtinen on kirjoittanut esseitä uskonnollisista kokemuksista, ja luultavasti moni, joka törmää hänen teksteihinsä ensi kerran, pettyy ennakko-odotuksissaan. Luultavasti moni pettyy nimenomaan myönteisesti.

Lehtisen kirjat ovat usein helppolukuisia ja vaikeasti ymmärrettäviä sillä tavalla kuin rakkautta, kuolemaa ja Jumalaa nyt on vähän vaikea ymmärtää. Lehtinen itse tosin ei sanoisi asiaa noin. Hänestä ymmärtäminen ei ole ollenkaan vaikeaa. Se on mahdotonta. Juuri tämä mahdottomuus sai hänet liittymään ortodoksiseen kirkkoon, jossa mysteeri hyväksytään eikä yritetä koko ajan selittää selittämätöntä.

"En halua kuulla pitkiä esitelmiä Jumalasta. Kaikki mitä siitä asiasta pystyy sanomaan, on moneen kertaan sanottua tai niin latteaa, että ei sitä jaksa kuunnella."

"Enin mitä ihminen Jumalasta pystyy ilmaisemaan, on ihmisen koko elämä. Jokainen teko, jonka toiselle teen, todistaa uskoni ja epäuskoni määrästä. Se todistaa toivoni ja epätoivoni määrästä ja rakkauteni ja rakkaudettomuuteni määrästä. Ei meidän tarvitse mitään erityisiä traktaatteja, julistuksia, jakaa kadun kulmissa. Me olemme itse niitä traktaatteja."

Vaikea sanoa, tulivatko asiat noinkaan ilmaistuna sen ymmärrettävämmiksi, mutta tulivat ne ainakin paremmin ilmaistuiksi. Lehtisen puheesta kuultaa yhä, että hän ei ole Kallion kulmilla juuri jakanut lentolehtisiä vaan oppinut kieltä, ja muutakin. Jossakin hän on oppinut myös kiihkeän työteliäisyyden:

Olen huomannut, että kun olen tehnyt työtä, joka ei anna tilaa intohimoiseen läsnäoloon, minulla alkaa mennä huonosti. Olin nuorena lähes kymmenen vuotta atk-alan asiantuntijana ja pidin siitä, mutta en heittäytynyt siihen intohimoisesti niin kuin heittäydytään eroottiseen aktiin, mitä taas kirjoittaminen parhaimmillaan on. Kirjoittaessa olen niin soitimella, että kaikki muu katoaa. En pysty elämään elämää, missä ei vähän ole veren maku suussa."

Elämme intohimotonta aikaa. Lause on Lehtisen kirjasta, ja se viittaa siihen korvike-elämään, joka useimmiten toteutuu katsomalla televisiosta muiden elämää. Lehtinen kuitenkin oppi kantapään kautta, että ei yhteisestä arjesta täysin voi eristäytyä. Aikanaan perheessä ei ollut televisiota, ja Lehtiset tulivat antaneeksi pojalleen nimeksi Viljo.

"Ostetaanko Viljolle vaippoja?", huuteli Lehtinen kaupassa vaimolleen, eikä ymmärtänyt yhtään, miksi kaikki muut alkoivat kysellä, onks Viljoo näkyny.

Sörkan gibat, faijan kaverit

Israelin kansa harhaili 40 vuotta erämaassa, ja suurin piirtein saman verran meni Lehtiseltäkin ennen kuin hän löysi takaisin sinne mistä lähti. Hän korostaa, että ei ole palannut Helsinkiin vaan nimenomaan Kallioon, jossa "jokainen katukivikin puhuu".

Lehtinen koki Kalliossa myönteisen identiteettikriisin. "Ikäni olin identifioitunut ihmiseksi, joka ei ole mistään kotoisin. Olin ajatellut, että olen parantumaton paimentolainen, ja olin pitänyt vähän sopimattomanakin, että ihminen rupeaa etsimään pysyvää teltan paikkaa."

"Mutta kun tulin takaisin Kallioon, yhtäkkiä huomasin, että saakeli, minähän olen jostakin kotoisin, ja olen kotoisin nimenomaan täältä."

"Jotakin vanhasta hengestä täällä on vieläkin. Hakaniemen torilla tapaan kundeja, jotka saattavat huutaa minut kahville pöytäänsä ja jotka ovat tunteneet isäni. Ne ovat yli seitsemänkymppisiä Sörkan giboja, faijan vanhoja kavereita (suom.: Sörnäisten kaupunginosan miehiä, isän vanhoja ystäviä) ja tunteneet minut räkänokasta asti."

Lehtinen muistaa lapsuutensa maailmana, jossa jokainen kortteli muodosti oman kylänsä. Samasta todistavat hänen varhaisimmat kirjansa. Lehtinen oli nelikymppinen, kun hänen esikoisromaaninsa Kun päättyy Pitkäsilta ilmestyi, ja siihen ikään kulkuriluonteen saanut mies on ehtinyt elää ja menettää yhtä ja toista. Kaikesta tästä ensimmäiset romaanit antavat aavistuksen.

Sotien jälkeinen suuri murros ei koskenut vain maaseutua. Myös Helsingin Kalliosta alkoi tulla modernin kaupungin osa, ja ehkä juuri se teki Lehtisestä kulkurin – tai nomadin, paimentolaisen, kuten hän itse sanoo. "Ei sitä minulta kysytty. Jouduin tähän perusmuukalaisuuteen, koska elämä johon olin syntynyt, mureni ympäriltä pois."

Lähdön kipeys tunnettiin myös Kalliossa. Lehtinen muistaa, miten suuri oli hänen äitinsä murhe, kun tämä joutui muuttamaan muutaman kilometrin päähän Haagaan, missä ei enää voinut ottaa perunakassia ja käydä Hakaniemen torilta hakemassa pottuja ja silakoita, vaan joutui odottelemaan bussipysäkillä, jolla kukaan ei tuntenut toistaan.

"Kallion kortteleiden kyläyhteisöissä tapahtui jatkuvasti niin, että käytiin naapurilta lainaamassa vehnäjauhoja, kun kastikkeen teko oli kesken ja jauhot loppuneet. Ja jos joku näki, että naapurin vanhalle mammalle oli tullut klapikuorma ja mamma niitä selkä koukussa heitteli liiteriin, niin jopa minulle, pienelle pojalle jota ei ollut muulla tavoin erityisen hyvin kasvatettu, oli selvää, että kun Selinin mammalle tuli puita, ne porukalla heiteltiin liiteriin."

Kielikoulua mäntysuovalla

Toinenkin puoli elämällä oli: meno oli sotien ja pirtukauden jäljiltä Kalliossa usein hyvin villiä. Maksim Gorki kirjoitti aikanaan vaellusvuosistaan romaanin Nuoruuteni yliopistot, ja tämän tapaisia rankkoja kokemuksia filosofian maisteri Lehtinenkin pitää kirjailijan uransa eväinä. Niistä vain oli irtauduttava: "Enhän minä voinut ottaa elämäntehtäväkseni elää pirtukauden muistoissa."

Toinen asia on, että ne ajat pysyvät muistissa. Lehtinen muistaa nelikymppisen entisen merimiehen, jolla oli tapana istua talon portailla, "ja me tillitimme silmät lumouksesta tapillaan, kun hän kertoi merimiesjuttuja. Televisio ei tule ikinä pärjäämään sille miehelle. Niiden juttujen kuunteleminen oli kovaa kirjailijakoulutusta."

Evästä oli myös Kallion oma kieli, vanha stadin slangi. Lehtinen puhui sitä kotikielenään vielä kouluun mennessä, ja muistaa yhä elävästi mäntysuovan maun. Niin monta kertaa tuon ajan kasvatusoppien mukaisesti hänen suunsa suovalla pestiin. Slangi kuuluu hänen kielessään yhä, ja on siinä häive karjalaisuuttakin: "Mun mutsi oli Karjalan heimoa, ja luultavasti minäkin kykenisin esiintymään karjalaisena: mie oon Uuenkirkon ukkoloita, miul on paita housui päällä."

Alkuperäisen kielensä menettäminen ei ole pikkujuttu, eikä se liioin ole korvattavissa millään murre- tai slangiboomilla. Niin hyvin Lehtinen kuitenkin oppi myös virallisen Suomen kielen ja sen ihanteelliset kertomukset, että hän yhä Kalliossa kulkiessaan hahmottaa oman koivunsa ja oman tähtensä.

"Koivu on Kallion kirkko, joka näkyy Kaivopuistoon saakka, ja tähteni on Kallion paloaseman mastossa hehkuva punainen valo. Mä ajattelen ihan oikeasti, kun kävelen kirkkoa ja paloasemaa kohti, että olen kuin Topeliuksen sadussa."

Onnellisuuden olympialaiset

Aina joskus onnistuu esittämään niin typerän kysymyksen, että vastauksesta tulee hyvä. Lehtisen uskonnollisissa teksteissä ei kovin viljellä armo-sanaa; onko siis aihetta epäillä, että Kallion kova kundi ei armoa tunne eikä armahda? Ihmettelyäni seuraa vartin yksinpuhelu:

"Minun kirjoittajan työni ja oman olemassaolon kokemukseni kulmakivet on kaksi käsitettä, synti ja armo. Koko ajan me kaikki tiedämme sisimmässämme, että me emme ole sitä, mitä voisimme olla. Minulla on jatkuvasti tieto, että toteudun ihmisenä rujosti ja pelkurimaisesti. En hoida leiviskääni, ja juuri sitä on synti, että suostuu halpamaisiin kompromisseihin."

"Ja kun ihminen on yksin omantuntonsa kanssa, sen kestämiseen tarvitaan armoa. Sosiaalisella tasolla, kun kaksi ihmistä kohtaa, tarvitaan armeliaisuutta."

Lehtinen muistaa nuoruusaikoinaan kuulemansa tavan teoretisoida ihmissielun vääristyneisyyttä. Ihminen joko kokee, että hän itse on hyvä ja muut eivät tai että muut ovat hyviä, hän itse ei. "Ratkaisuksi tarjottiin kokemusta, että minä itse olen okei, ja sinä olet okei, mutta sehän on paskapuhetta. Sinä et ole okei, enkä ole minäkään, ja juuri tätä kristillinen, ylirasitettu kieli tarkoittaa synnillä. Me emme ole Jumalan kuvan kaltaisia."

"Sinä et ole okei, mutta en ole minäkään, mutta yritetään antaa se toisillemme anteeksi. Se on armeliaisuutta, ja ystävyys lähtee siitä, että uskaltaa olla toisen edessä alastomasti niin mitätön kuin on."

Toivo Laaksosesta, Lehtisen romaanien päähenkilöstä, olisi ehkä voinut tulla evankelista, kovia kokenut julistaja, "mutta eräänlaista evankeliumia on oman rikkinäisyyden julkinen tunnustaminenkin. Me saamme olla pieniä ja keskeneräisiä."

"Papit saarnata paukuttavat sitä ihmisen alkukuvaa Jumalan pojasta ja muistuttavat kauneudesta, joka jokaisessa jollakin rujolla tavalla toteutuukin, mutta kirjallisuuden tehtävä on puolustaa oikeutta olla ruma ja runneltu. Mä en osallistu näihin onnellisuusolympialaisiin, mutta jos tällä ei ole mitään tekemistä armon ja armeliaisuuden kanssa niin ei sitten millään!"

Yksinpuhelunsa päätteeksi Lehtinen katsoo vähän tuohtuneena, siten kuin väärin ymmärretyt kirjailijat katsovat. Mutta koska Lehtinen on myös joustava keskustelija, hän kiirehtii myöntämään, että ei juuri halua käyttää sanoja synti ja armo, "koska ne ovat henkisen väkivallan välineinä loppuun kaluttuja. Jos rupean kirjani ensi sivuilla puhumaan synnistä ja armosta, lukijalle syntyy henkisen nutturapäisyyden kauhu ja hän pakenee kynnet rapisten."

"Ei rakkaudestakaan oikein ilkeä puhua. Sanat on pilattu. Kuitenkin rakkaus ja kuolema ovat hirvittävän totta, kun ne omalle kohdalle sattuvat, ja on hurskastelua sanoa, että kuolema on vain osa elämää. Paskan marjat, kuolema on elämän loppu, ja jos sen jälkeen tapahtuu jotakin, me olemme siitä täysin tietämättömiä. Toivossa voi elää, ja jokaisella meistä on vielä edessä suuri ja upea kokemus, sillä vaikka kaiken olisi maailmassa nähnyt, kuolemaa ei yksikään elävä ole vielä nähnyt."

Kuin orjantappuroiden rätinää

Vanhaa Testamenttia ei ihan äkisti tule pitäneeksi humoristisena kirjana, mutta Lehtiseen vetoaa nimenomaan Raamatun nostattama nauru – eikä nyt ole kyse varsinaisesti siitä, mitä kutsutaan ilosanomaksi.

Ehkä tässäkin jotakin on peräisin 1940-luvun kotikylästä, Kalliosta. Lehtinen muistaa, miten äiti tiskatessaan saattoi laulaa Vapaata Venäjää, sitten laulu vaihtui virteen Käy yrttitarhassa polku, "ja kun tiskit oli tiskattu ja radiosta tuli Henry Theelin tango, potkaistiin matot nurkkaan ja tanssittiin. Elämässä oli ulottuvuuksia, joilla kaikilla oli arvonsa."

Joten nyt äitinsä poika ylistää sujuvasti sekä Raamatun huumoria että tangon kepeyttä, ja vaikka hän ei suostu laulamaan nauhalle äidinkielellään vanhaa virttä (Oi mutsi mutsi, stikkaa eldis lamppuun…), hän kertoo jo laulaneensa karaokessa.

Silti Lehtinen on puhunut kepeyden hirmuvallasta ja tarkoittaa, että ihmisen velvollisuus ei ole olla onnellinen – jos nyt ei onnetonkaan. "Ihmisen tehtävä on olla ihminen, ja kepeyskin on sallittua ja suotavaa. Itsekin olen opetellut tanssimaan tangoa."

Tango on kepeää ja surumielistä, mutta Vanha Testamentti on "jylhää runoutta, ja Saarnaajan kirjan ja Sananlaskujen huumori on paikoin hillitöntä. Se huumori nousee traagisuuden pohjalta, ihan niin kuin Chaplinilla."

"Semmoinen huumori, joka lähtee harhaluulosta, että elämä on suuri huvipuisto, jossa on päätoimisesti hillittömän hauskaa, ei minua oikein naurata. En jaksa huvittua siitä pikkukikatuksesta, jota kuulee nousuhumalassa olevien virkanaisten ja virkamiesten seurassa. Se tulee arveluttavan lähelle sananlaskua, että niin kuin orjantappuran rätinä padan alla on houkan nauru."

Lehtistä kiehtovat myös Vanhan Testamentin henkilöhahmot, esimerkiksi Daavid, Israelin toivon ruumiillistuma, joka toisaalta oli niin viheliäinen hyypiö, että tapatti Uurian naidakseen sitten tämän komean lesken. "Daavidilla oli valtava haaremi, naisia joka sormelle ja varpaalle, ja silti hän vei ainoan naisen mieheltä, jolle se nainen oli koko elämän sisältö. Hyvä ja paha ovat samassa ihmisessä. Sama ihminen voi olla juhlittu ja kunnioitettu sankari ja viheliäinen ja niljakas."

Määräosa  leipää

Tässä, suurin piirtein, oli Torsti Lehtisen tämänkertainen saarna, ja hän saarnasi sen hyvin. Näyttää myös siltä, että Lehtinen on löytänyt paikkansa. Ulkoinen matka on vaihtunut sisäiseksi, ja kun aikanaan alakoulun opettaja pesi Lehtisen suun saippualla, nyt hän pesee kieltään kirjailijana itse.

Kalliossa ihmiset yhteyttä etsiessään ovat yleensä löytäneet pikemminkin poliittisen yhteisrintaman kuin seurakunnan, mutta Lehtinen on onnistunut sovittamaan nuo kaksi elämän ulottuvuutta. Hän myös kokee, että hänelle itselleen on mitattu juuri oikealla mitalla.

"Sananlaskujen kirjassa sanotaan, että älä köyhyyttä anna, älä rikkautta, vaan anna minulle määräosani leipää, jotta en köyhyyttäni sinuun katkeroituisi tai rikkauttani ylpistyisi."

"Se sama pätee taiteelliseen tunnustukseen. On vahingollista, jos ihminen vuodesta toiseen joutuu elämään niin, että ei saa työnsä ansaitsemaa tunnusta, mutta sitäkin vahingollisempaa on, jos joku liian halvalla saa liian korkean paikan."

"Minä katson aika kovalla työllä saaneeni juuri sen mittaisen arvostuksen, joka minulle kuuluu. En tarvitse tämän enempää, enkä tyytyisi tämän vähempään."

Tämä kieltämättä kuulostaa kotiinsa, tai ainakin kotipolulle päässeen miehen puheelta. Lokit kirkuvat taas oikealla murteella.