Jos isoäitini olisi värjännyt tukkansa oranssiksi, pukeutunut salihousuihin ja raahannut Tallinnan laivalta neljä laatikollista olutta, olisimme ajatelleet, että hän on mennyt sekaisin. Tuskin olisimme päästäneet häntä edes liikenteeseen.

Tämän päivän isoäidit ja isoisät eivät juuri olemukseltaan erotu lapsenlapsistaan. He pukeutuvat nuorekkaasti ja harrastavat nuorekkaita asioita. Ja eihän siinä mitään pahaa ole; raskaan työelämän jälkeen on täysin ansaittua nauttia eläkepäivistä. Myös äidit, isät, tädit ja sedät haluavat jatkaa ikuisesti nuoruuttaan. Eikä sitäkään voi moittia, olisihan huolettomana nuorena oleminen mukavaa!

Mutta jotakin on silti vialla, jos kaikki haluavat olla samanikäisiä ja käyttäytyä kuin ikuiset murrosikäiset. Kuka silloin kertoo lapsille ja nuoremmilleen miten elämässä asiat menevät. Sillä vaikka nykyajan lapset ovat monessa suhteessa vanhempiaan taitavampia ja tietävät maailmasta enemmän, ei heillä ole geeneissään sitä elämänkokemusta, joka syntyy vain elämällä. Puhumattakaan siitä, kuka opettaa lapsille mikä on oikein ja väärin. Se ei nimittäin ole helppo eikä aina mukavakaan tehtävä kuten me kaikki aikuiset tiedämme, mutta jonkun sekin on tehtävä. On muodikasta olla lapsensa paras kaveri. Se on vastuusta ja velvollisuudesta luistamista: paras kaveri kun ei välttämättä ole paras kasvattaja.

Ei tarvitse olla tiukkaa nutturaa eikä isoäidin esiliinaa tämän vastuun ottamiseksi. Se käy aivan hyvin oranssitukkaiseltakin, jos ymmärtää, että vanhemman oikeus ja velvollisuus on käyttää ikäänsä ja kokemustaan lasten hyväksi, heidän tiellään hyvän elämän alkuun ja tolkullisten arvojen omaksumiseen.

Jos ikuista nuoruutta ihaileva kulttuurimme pilkkaa asioihin puuttuvia mummoja ja vähättelee tätien neuvoja, ei pidä lannistua. Tätienergia on tärkeimpiä voimavaroja. Paitsi että nuorison ohjaamisessa myös setäenergiaa tarvittaisiin entistä enemmän.