Yhtenä hetkenä Anita Mäkelä kaasuttaa kilparadoilla kiihdytysajon mestarina, mutta seuraavana päivänä hänet löytää jo Vilppulan perukoilta sukutilan emännän arkitöistä.

Seinän läpi kuluu vaimeaa kaakatusta, ja tuulenpuuska lennättää ilmaan höyheniä, jotka juoruavat, että ihan oikeat kanat ne siellä seinän takana pulisevat.

"Meillä on 30 000 kanaa, joiden munista haudotaan joka viikko 100 000 untuvikkoa", emäntä Anita Mäkelä, 42, selittää ja melkein ymmärtää kanojensa jutut, onhan hän syntynyt ja kasvanut tällä pirkanmaalaisella kanatilalla.

"Neljän tyttären sarjassa minä olen jostain syystä aina ollut isän "poika"; se jonka kaikki itsestään selvästi ajattelivat jatkavan tilan pitoa. Siksi kuljin jo pienenä paljon isän mukana kanalan töissä", Anita kertoo ja opastaa kohti puna- ja keltamullalla maalattua vanhaa aittaa. Kapean aitanoven takaa paljastuu Anitan ja hänen puolisonsa Tommi Haapasen, 38, toinen maailma: yhteisen kilpa-ajotiimin auto, jolla Anita tänä kesänä taistelee Euroopan mestaruudesta kiihdytysajon nopeimmassa Top Fuel -luokassa.

"Ulkomaisten filmiryhmien mielestä metsien keskellä sijaitseva kilpatallimme on aika eksoottinen", Anita hymyilee ja kuin tilauksesta maalaiseksotiikka tassuttelee paikalle savunharmaan Paka-kissan muodossa ja kiehnää moottoriöljytynnyriä vasten. Ei ole kisuliinilla aavistustakaan, mitä sen ympärillä levittäytyvät autonosat ja työkalut merkitsevät kiihdytysajossa, jossa tavoitteena on ajaa mahdollisimman nopeasti amerikkalainen neljännesmaili eli 402 metriä.

Kisapäivänä auton polttoainetankki täytetään nitrometaanilla, nestemäisellä dynamiitilla, joka sinkauttaa Anitan sadan kilometrin tuntivauhtiin 0,6 sekunnissa. Maaliviivalla auton nopeusmittari näyttää 450 kilometrin tuntivauhtia ja parhaimmillaan räjähtävä kisa on ohi reilussa neljässä sekunnissa. Niiden aikana kuljettajaan kohdistuu niin kova kiihtyvyys eli g-voima, että hän painautuu selkänojaan viisi kertaa painavampana kuin onkaan.

"Kun autot ovat lähtöviivalla, maakin tärisee. Minä keskityn ohjaamossa aivan totaalisesti kestämään tulevaa g-voimaa ja reagoimaan tapahtumiin ajon aikana."

Heti voitto – ja auto romuna

"Autossa minulla on kukko aina mukana." Tallin seinällä roikkuvat kilpa-auton sivupellit, joissa pörhistelee valkoinen kuvakukko, siivet ärhäkkäästi nyrkkeilyasennossa.

"Kilpakumppaneista täytyy yrittää ottaa vähän henkistä yliotetta", Anita selittää kukon ilmettä ja muistelee, miten autourheilun miehinen maailma sai valtaansa maalaistalon tyttären.

"Lähdin lukioikäisenä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin ja ihastuin jenkkiautoihin niin että kotiin palattuani hankin tietysti amerikanraudan itsekin. Sen myötä American car showt, cruising-kokoontumiset ja kiihdytysajot tulivat kauppaopiston lomassa tutuiksi, samoin tapahtumissa pyörivät ihmiset. Kun pääsin kiihdytysajokisoihin toimitsijaksi, aloin ajatella että ajaminenkin voisi olla kivaa. Onneksi melkein naapuripitäjässä Orivedellä asui Näkkilän Ari, jonka autolla sain ajaa kilpalisenssin."

Tuore lisenssi takataskussa Anita kuulosteli myynnissä olevia autoja kunnes vuonna 1987 tärppäsi ja hän osti auton säästöillään, voitti saman tien ensimmäisen kilpailunsa ja teki uuden Suomen ennätyksen.

"Sitten lähdettiin Englantiin kauden viimeiseen kiihdytyskilpailuun. Aika-ajojen jälkeen olin kolmantena, mutta pudotuskilpailun ensimmäisellä kierroksella en avannut jarruvarjoa, ja sen takia auto kimposi töyssystä ja ajautui pois radalta. Jäljelle jäi vain kasa romua, mutta tiimin pojat lupasivat rakentaa minulle uuden, jos saisin ostettua rungon. Tarvittavat 20 000 markkaa hankin enimmäkseen kutomalla mattoja käsityökeskuksessa ja myymällä ne vähän ylihintaan isälle ja muille sukulaisille."

Loppu onkin mukavaa autourheiluhistoriaa: seuraavana vuonna Anita ajoi Suomen mestariksi ja muutaman vuoden kuluttua pääsi ainoana naisena kisamaan Euroopan kuljettajien paremmuudesta. Nyt kotona kerää pölyä jo monta Euroopan mestarin palkintopystiä.

"Ja taas on mestaruusnälkä, sillä viime vuoden pidin kilpailutaukoa tilan laajennuskiireiden vuoksi ja sitä edellisenä vuonna jäin mestaruudesta vain yhdellä ainoalla pisteellä."

Hautomon takana Höpönassun pesä

"Onkohan kymppiin jo viety seulakärryjä?" Anita kysyy ohikulkevalta työntekijältään. Broileribisnes työllistää isäntäparin lisäksi 13 muuta ihmistä ja toimitusjohtajana Anita huolehtii niin isoista kuin pienistä asioista. Välillä hän hyppää työpöydän takaa maalaistalon emännän perinteiseen rooliin, välillä taas Hannan, 5, ja Heikin, 3, äidiksi.

"Päivän mittaan saatan tehdä yrityksen talousarviota, keittää lapsille puuroa, pestä työntekijöiden haalareita tai tarttua hommiin siellä missä joku on sairastunut. Mikään tilan työ ei ole vieras, eikä mikään työ toistaan arvokkaampi. Aina on tehtävä ensin se, mikä on sillä hetkellä tärkeintä ja kiireellisintä", Anita kuvailee ja johdattelee toimistorakennukseen, missä hänellä ja Tommilla on vierekkäiset työhuoneet.

"Joskus ihmiset ihmettelevät, miten puolisot jaksavat tehdä työtä yhdessä, mutta meillä tämä toimii loistavasti. Kummallakin on oma työsarkansa ja kuitenkin toinen on aina tarvittaessa tukena", miettii emäntä, joka toimitusjohtajana vastaa kanalan toiminnoista ja hautomon työsuunnittelusta. Tommi puolestaan hoitaa tekniset laitteet, käytännön työt ja viljelykset. Kaupungissa kasvanut mies kirjoittaa nykyään tyytyväisenä ja ylpeänä ammatikseen maanviljelijä ja kasvattaa vuodessa 48 peltohehtaaria mallasohraa ja kauraa.

"Tommi taisi jäädä koukkuun vähän poikamaisiin juttuihin: traktoreihin, kaivureihin ja kaikkiin muihin koneisiin ja härveleihin", Anita kiusoittelee miestään ja kuvailee Tommin muuttuneen niin täysveriseksi viljelijäksi, ettei tämä enää edes irrottaudu peltotöistä kilpatiimin päämekaanikoksi kuten avioliiton alkuvuosina.

"Kilpailukausi alkaa juuri silloin kun minun pitäisi olla pellolla kylvämässä", Tommi selittää ja kehuu lämpimästi uutta ammattiaan. "Traktorissa on esimerkiksi todella hyvää aikaa ajatella ja siksi en koskaan edes pidä radiota päällä". Vaimokin kiittelee, että peltotöissä miehellä syntyy usein erinomaisia ideoita vaikkapa kilpa-ajamiseen.

Viljelijän ammatin parhaisiin puoliin Tommi listaa myös sen, että saa tilaisuuden olla lasten kanssa, jos vain työn lomassa osaa ottaa hetkestä kiinni. "Tänä aamuna ennen päiväkotiin lähtöä etsimme Heikin kanssa hautomon takaa puoli tuntia Höpönassun pesää. Poika mielestään sellaisen löysikin."

Töihin kotitilalle vai kilparadoille?

"Hei, ne lentoliput pitäisi muuten kohta tilata", Anita huomaa toimistossa. Kilpailukauden avauskisa käydään Englannissa ja sinne pariskunta matkustaa lentäen mekaanikkojen kanssa sillä välin kun kilpa-auto kulkee meriteitse.

"Tiimimme kuusi 'poikaa' asuvat Turussa ja Helsingissä, mutta matkustavat viikonloppuisin 250 kilometriä tänne Vilppulaan autoa laittamaan. Minä sitten emäntänä keittelen koko sakille ruokaa", Anita kuvailee ja tunnustaa, että joskus vuorokaudesta uhkaavat tunnit loppua ilman autoiluharrastustakin, ja emäntä saattaa yöllä unettomana mietiskellä kaikkia keskeneräisiä asioita. "Mutta kun jotain asiaa oikein kovasti elämäänsä haluaa, siihen kyllä keksii keinot. Minä lataan voimiani, kun käyn pari kertaa viikossa ratsastamassa."

Anita ja Tommi kilpailevat kesän aikana kuutena viikonloppuna ja silloin vastuun kotitilalla kantavat Anitan vanhemmat Valma ja Tauno Mäkelä tilan työntekijöiden kanssa.

"Ilman isovanhempien kullanarvoista apua ja hyvää henkilökuntaa reissuelämä ei tietenkään onnistuisi, sillä kanalaa ja hautomoa ei voi hetkeksikään jättää ilman päivystystä. Kun siellä laitteet rikkoutuvat, on apua saatava parissakymmenessä minuutissa, etteivät poikaset menehdy. Jos me emme pystyisi säännöllisesti toimittamaan untuvikkoja kasvatustiloille, niidenkin elinkeinon ja tulonsa kärsisivät."

Maatalousyrittäjän päivän pituus oli Anitalla ja Tommilla hyvin tiedossa, kun he kuusi vuotta sitten menivät naimisiin ja päättivät viidentenä isäntäparina ottaa Anitan vanhempien tilan hoitoonsa.

"Toinen vaihtoehto, jota puntaroimme, oli lähteä maailmalle kiihdytysajon ammattilaisiksi, sillä myös Tommi on ajanut kilpaa ja niissä piireissä me tutustuimme ja rakastuimme. Mutta halusimme jäädä Suomeen ja uskoimme, että tilalla on tulevaisuutta."

Perinteisesti Mäkelässä on jalostettu munivia kanoja, mutta tuolloin takana oli vaikeita vuosia, jotka johtuivat munan tuottajahintojen romahtamisesta ja rajojen avautumisesta ulkomaisille kanoille. Siksi nuori pari päätti suuntautua broilerituotantoon.

"Olemme toistaiseksi saaneetkin elää hyviä kasvun vuosia."

Ennen koko elämä, nyt vain harrastus

Avioliittonsa alkuvuosina Anita ja Tommi yrittivät molemmat olla yhtä aikaa kaikkea: maatalousyrittäjiä, kilpa-ajajia ja vauvan vanhempia.

"Hannan vauvakesänä me molemmat ajoimme kilpaa. Aioimme vuorotellen hoitaa Hannaa kisapaikoilla, mutta kilpailumme olivatkin sitten aivan eri paikoissa ja minä lentelin Hannan kanssa yksin ympäri Eurooppaa", Anita muistelee elämänsä ehkä raskainta aikaa.

Kun koko perhe kilpakauden jälkeen kotiutui Vilppulaan, alkoi Anita odottaa Heikkiä. Pari totesi, että nyt on aika jättää kilparadat ja keskittyä perheeseen ja maatilaan. "Mutta maltoimme pysyä kilparadoilta pois vain vuoden. Paluun teimme yhteisenä tiiminä, jossa minä ajan ja Tommi vastaa auton tekniikasta." Ratkaisu oli luonteva, koska Tommia on autojen virittäminen kiehtonut aina yhtä paljon kuin niiden ajaminenkin.

"Kilpailemisen suurin viehätys on loppujen lopuksi ehkä tiimin yhteistyössä – siinä että saa jakaa sekä menestyksen että epäonnistumisen tunteet", Anita miettii. Sekin tuntuu hyvältä, että kilpailupaikoilla on aina vastassa kivojen ihmisten joukko, jossa arvostetaan toisen taitoja ja jossa Anita ei kanafarmarina edes ole mikään kummajainen.

"Myös yhdellä ruotsalaisella kuljettajalla on kanoja ja eräällä toisella taitaa olla karjatila. Tänä vuonna mukana on minun lisäkseni toinen nainenkin."

Kilpailumatkat ovat mukavaa pakoa työteliäästä arjesta ja sen monista vastuista, joskus vanhemmuudenkin vaatimuksista, sillä toistaiseksi Hanna ja Heikki seuraavat vanhempiaan kisoihin vain koti- ja pohjoismaissa. Asioiden tärkeysjärjestys on kuitenkin aina päivänselvä:

"Oma perhe on tärkein ja sen jälkeen tulevat tilan työt. Kilpa-ajo täytti joskus elämämme, mutta nyt se on enää harrastus, joka saa jatkua niin kauan kuin hyvältä tuntuu, eivätkä riskit ala pelottaa. Olemme onnellisia, että päätimme asua Suomessa ja maaseudulla, kasvattaa täällä lapsiamme ja tehdä rehtiä, arkista työtä."