"Kaikki pöntöt olivat täynnä kirjosieppoja", muistelee nuoruutensa kesiä Hauholla Martti Kukkola, 70. Nykyisin lintuharrastus on suurta muotia, mutta puoli vuosisataa sitten lintupoika oli outolintu. Sellainen oli Martti. Nyt eläkevuosina hänellä on kaunista muisteltavaa, niin kuin on puolisollaan Leilallakin.

Olen keväimeen sonnustautuneessa Hauhon kirkonkylässä Kanta-Hämeessä jututtamassa läpi elämänsä lintuja harrastanutta ja niille pönttöjä laittanutta Martti Kukkolaa. Jollekulle Kodin Pellervon lukijoista mies saattaa olla tuttu, sillä hän ja puolisonsa Leila ovat olleet parinkymmenen vuoden ajan ahkeria lukijamatkalaisia.

Kukkoloiden toisen kerroksen parvekkeelta näkyy pappila ja siitä vasemmalle Pyhän Johanneksen kirkko, josta sanotaan, että se on 1400-luvulta. Monen muunkin patriootin huumorintajua koetellut keskiaikaisten kivikirkkojemme tutkija, dosentti Markus Hiekkanen, on kuitenkin ajoittanut sen 1500-luvulle. Se on Lammin, Perttelin, Ruskon, Liedon ja Rymättylän kirkkojen aikalainen.

Parvekkeen alapuolella on kostea notkelma. Heti silmä keksi sieltä joukon lintuja. Kivikirkon vakioasukkaita, naakkoja on enemmän kuin kourallinen, on pari harakkaa, räksiä tietenkin, västäräkki, levoton fasaanipariskunta ja oksallaan salapissisti torkkuva varis.

Siitä emännällä on valaisevaa kerrottavaa. Oli vieraita tulossa. Edellispäivänä pitkään kypsyneen paistin hän pakkasi huolellisesti ja pani parvekkeelle säilöön. Aamulla kun heräsi, näki, että varis oli purkanut paketin ja pistellyt parempiin suihin vierasherkut. Ja siististi: "Siivu siivulta. Murentakaan ei ollut lattialla", hän nyt, tapauksen ollessa riittävän vanha, jo naurahtelee variksen nokkeluudelle jatkaen, että "tuossa se taas vahtii mitä keksisi."

Kukkolan lintuja

Martin perhe hankki Kukkolan tilan 1949. Se sijaitsee lähellä Vuolujokisuuta Hauhonselän eteläpäässä. Kolmetoista viimeisintä vuotta viljely- ja karjatilaa on pitänyt yksi Kukkoloiden pojista. Tänne, peltojen ja metsiköiden mosaiikkiin sekä jokivarteen liittyvät useimmat varhaisista lintumuisteluksista.

Toimittaja sattuu itsekin muistamaan millaista oli luontoharrastus 1950-luvulla. "Lähetäänkö räksän pesille?", oli kaverin kysymys toukokuisen koulupäivän päätyttyä. Housuja se kiipeäminen söi.

Mistä Martti sai virikkeen tuohon aikaan vieraaseen lintujen suojeluun ja pönttöjen rakentamiseen? "Isosisko neuvoi", hän vastaa yllättävästi ja jatkaa, että taisi sisko tehdä itsekin muutaman pöntön.

Kookkaassa navetassa oli täysi miehitys. Kärpäsiä oli sen mukaisesti. Kesäksi tulivat pääskyt. Ilman niitä ei maalaistalo ollut elävä. Pesiä oli 15–20 ja hyörinä melkoinen. Kun varpunen pyrki yhdyskuntaan, antoi talonväki häirikölle häädön.

Hyvin on muistissa säilynyt tapaus keväältä, jolloin sattui ankara pakkaskausi. "Räystäspääskyt ahtautuivat samaan pesään. Yhdestä löytyi täysi tusina pääskyjä. Kannoimme niitä lämpimään karjakeittiön muuripadan päälle. Jotkut neuvoivat, että antakaa niille lääkeruiskulla Coca-Colaa. Niin tehtiin", Martti kertoo onnistuneesta pelastusoperaatiosta.

Tällaisista sään aiheuttamista katastrofeista pääskyt tointuvat nopeasti. Pohjois-Suomessa räystäspääskyjä kohtaa joskus paikallinen täystuho; suurikin yhdyskunta saattaa kuolla kerralla. Sen aiheuttajana on yleensä jokin tauti.

Kumpi on runsaampi pihapääskymme? Suuren ja mahtavan Muuttuva pesimälinnusto -teoksen mukaan haarapääskykantamme vaihtelee välillä 150 000–200 000 ja räystäspääskyn välillä 100 000–150 000.

Kimeä-ääninen piika

Varpusen ohella Kukkolan lintuauvolaa ovat ajoittain uhanneet muutkin rauhanhäritsijät. Lintujen väliset, usein kovaääniset konfliktit pihapiirissä ovat herättäneet huomiota ja syöpyneet mieleen.

"Käepiika valtasi talitiaisen pöntön. Se mätti kaikki sammalet ulos. Sitten se muni melkoisen määrän valkoisia munia pohjalastujen päälle. Poikaset sihisivät kuin käärme. Ja pesä, se haisi mahdottomasti", Martti kertoo.

Pohdimme, mistä käenpiika on saanut erikoisen nimensä. "Piika on tullut, kohta tulee käki", Leila muistelee sanontaa.

Käen ja sen piian on kansa eri puolilla maata liittänyt yhteen. Tästä kertoo nimi käenelättäjä.

Muut nimet liittyvät koiraan soidinlauluun, jota voi reilusti sanoa kaameaksi kimitykseksi. Se on niin läpitunkevaa ja kovaa, ettei sitä saata olla kuulematta. Siitä nimet tuikuttaja ja piippihaukka. Silläkin uhalla, että menettää sinkkujen suosion, täytyy informoida, että monella taholla laji on tunnettu nimellä vanhapiika. Ei kai vain liity ääneen tämäkin nimi?

Käenpiialle on käynyt niin kuin monelle muullekin trooppisen Afrikan talvehtijalle: kanta on huvennut, Suomessa jopa vaarantunut. Sukupuutto lajia ei sentään meilläkään uhkaa, sillä nykykanta arvioidaan päälle 20 000 pariksi. Eikä niitä Martinkaan poikuusaikaan sen enempää ollut. Englannissa ja Belgiassa käenpiikaa uhkaa katoaminen, jonka perimmäistä syytä ei tiedetä.

Käenpiika on lintujemme omituisimpia. Se on tikan kaltainen, muttei osaa kiivetä eikä nakutella omaa pesäkoloaan. Se on käärmemäinen; poikaset sihisevät. Se on vastarannankiiski, kun istuu oksalla muista poiketen pituussuunnassa. Se on käkimäinen, vaikkei hallitsekaan sulokukuntaa.

Monta uskomusta kukkujasta

"Kukku tuolla, kukku täällä", luonnehtii Leila-rouva käen esiintymistä ennen vanhaan. Nykyisin hän sanoo kuulevansa kukuntaa harvemmin, eikä syynä ole kuulon heikentyminen.

Oikeassa ovat ne, jotka jonakin vuonna ovat sitä mieltä, että käkiä on joko tavallista vähemmän tai enemmän. Kanta nimittäin vaihtelee huomattavasti. Kovin vähissä olivat kevätkukkujat 1998, sillä niiden määrä oli vain puolet huippuvuoden 1992 määrästä. Käkikantamme on keskimäärin kolme kertaa runsaampi kuin käenpiian kanta, joten niitä on noin 60 000 paria.

"Leppälintu oli tehnyt pesänsä perunakuopan päätyyn. Näin, että nyt menee haukka pönttöön. Myöhemmin minulle selvisi, että se oli käki", Martti muistelee.

Monelle on ollut yllätys, kun kukkumapuusta on lähtenyt lentoon ilmiselvä varpushaukka. Käki onkin mitä haukanoloisin lintu. Ennen vanhaan kansa uskoi, että se alkukesän kukuttuaan saa ohranvihneen kurkkuunsa, vaikenee ja muuttuu loppukesän ajaksi haukaksi.

Toisen tarina mukaan käki oli alunpitäen kokovalkoinen. Jumala määräsi, ettei se saa tehdä pesää. Tästä käki harmistui ja meni harmaaksi.

Suomessa lähes puolet käistä hyödyntää leppälintupariskunnan "sokeutta" tai hyväuskoisuutta kasvatuttamalla poikasensa lajin pesässä sillä seuraamuksella, että leppälintujen poikaset tulevat kipatuiksi yli laidan. Muita huijauksen kohteeksi joutuvia ovat harmaasieppo, västäräkki ja järripeippo.

"Leppälintu muutti tänään", muistaa Leila kerran kuulleensa, kun Martti tuli sisälle. Se kertoo paljon siitä, kuinka rakkaita linnut ovat pariskunnalle olleet. Tästä juohdun kysymään, mikä maalaismaiseman linnuista on mieluisin, mielenkiintoisin?

Hetken mietittyään Martti sanoo, että "kyllä se mulla on leppälintu". "Sitä minäkin ajattelin", Leila jatkaa.

Leppälintukoiras on tosikorea pihalintu. Sen huomaa: se istuu näkyvällä paikalla, värisyttelee pyrstöään ja on arka. Nimensä se on saanut rinnan punaisesta Se on lähes sama väri, joka syntyy kaadetun lepän kantoon. Tästä kertovat kansannimet: leppäkerttu, leppäterkkunen, punalintu ja punapyrstö. Hyitti-nimi tulee varoitusäänestä. Oudompaa on, että sitä on sanottu myös kuolemanlinnuksi ja kuolinlinnuksi.

Tiedetään, että leppälintukannat romahtivat alle puoleen 1950–70-luvuilla. Viime vuosikymmenellä runsaus kasvoi puolestaan kolmanneksen verran. Vuotuinen kanta on 500 000–700 000 välillä. Näin se on 20. runsain lintumme.