KESÄKUU 3 | 6 | 2004

Pelotta päin tulevaisuutta

Kun elämässä intohimoinen harrastus ja leipätyö yhtyvät, ei siitä kaikkea iloa vie epävarma tulevaisuuskaan. Lypsykarjatilallinen Riikka Peltola on Mäntsälän Jokelanseudulla lajinsa viimeisiä.

Saattaa tietysti olla, että kaikki johtui siitä, että Riikka Peltola vauvana nukkui päiväuniaan traktorissa. Joka tapauksessa hän näyttää varhain sitoutuneen perheen tilan – Lehmuston – töihin ja elämään.

Ala-astetta käydessään Riikka teki sukupuita lehmille, yläasteella jo jalostussuunnitelmia perheen karjalle, lukion aikaan, vanhempien sairastellessa, hän otti Marjaana-siskon kanssa jo lähes täyden vastuun lypsyistä, ja tällä hetkellä navetassa on neljännessä polvessa lehmiä, joiden emän ja isän hän on itse valinnut. Ja tietysti hän tuntee kaikki 54 lypsylehmäänsä nimeltä.

"Jalostuksen kannalta yksi ratkaisevimpia hetkiä oli, kun lukioaikaan lypsin lehmät aamulla ennen kouluun menoa, ja erästä Uuna-nimistä piti lypsää kahdelta puolelta. Koneet eivät mahtuneet alle niin, että olisi voinut yhdeltä puolelta lypsää."

"Mä ajattelin silloin, että tätä lypsäminen ei voi olla, ja vaikka Uuna muutoin oli hyvä lehmä, niin yhtään tytärtä en siltä ottanut."

Eläinten rakenne ja maidon valkuaispitoisuus, ei niinkään maitotuotos, ovat siis Riikan jalostustavoitteita. Siitä huolimatta keskituotos on noussut 70-luvun alun 5 000 kilosta tämän hetken reiluun 9 500 kiloon. Nyt karjassa on lehmiä, joiden esiäitejä on ollut tilalla jo ennen kuin Riikan vanhemmat Arja ja Veijo Peltola 1960-luvun lopulla aloittivat tilanpidon. Kantaemistä löytyy myös kolme 1970-luvulla naapureilta ostettua lehmää, joten tätä kautta syntyy tunne jatkuvuudesta.

"Jotenkin tuntuu, että vien kylän perinnettä eteenpäin, kun nämä suvut säilyvät navetassamme."

Lehmien sukupuita piirtelevä alakoululainen voi tuntua kummajaiselta, mutta ei tällä harrastuksella Riikka Peltolan mielestä sen erityisempää merkitystä ollut. Lapsuus ja nuoruus olivat aivan tavallisia. Yläasteen Riikka kävi Anna Tapion koulussa Aitoossa, käytännön elämään keskittyvässä sisäoppilaitoksessa, kuten hänen kolme nuorempaa sisarustaankin, ja vapaan ajan veivät aivan samat asiat kuin muillakin: näytelmäkerho, ratsastus, televisio ja "ihan vaan oleilu kavereiden kanssa".

Riikka on Arjan ja Veijon seitsemästä lapsesta keskimmäinen. Marjaana, tämän kevään ylioppilas Katriina ja syksyllä lukion aloittava Antti ovat nuorempia, vanhemmat Reetta, Outi ja Anne ovat jo maailmalla, kuten sanotaan.

Riikka suoritti lukion jälkeen agrologin tutkinnon Mustialassa, ja myös hänen avomiehensä, agrologi Mika Peltonen on alan ihmisiä, maataloustutkija Työtehoseurassa.

Sukupolvenvaihdos on tapahtunut vähin erin, ja "sitä tapahtuu edelleen". Virallisesti tila siirtyi Riikalle vuokrasopimuksella 2002 vuoden alussa. Perhe on silti yhä tiimi, jossa kaikki, nuorimmaista myöten, osaavat tehdä kaikkea, joten nyt kun Riikka on äitiyslomalla, lomittajana on Helsingin yliopistossa maatalouden liiketaloustiedettä opiskeleva Marjaana.

"Minulla on mahtava tilanne, kun Marjaana pystyy hoitamaan navetan yksin ja tekemään päätöksiä, joihin minun ei tarvitse puuttua."

Nauru herkässä

Myöhemmin päällimmäiseksi vaikutelmaksi tapaamisesta Peltoloiden kanssa jää, että siinäpäs on perhe, jolla nauru on herkässä.

Se on sellaista vähän itseironista, suhteellisentajuista naurua, joka saa vaistomaisesti nauramaan mukana ja joka karsii monta etukäteen mietittyä kysymystä. Ne vaan alkavat tuntua tarpeettomilta ja ontoiltakin.

Perhe puhuu Riikan lainataakasta – "tyhjästä lähti ja nyt on jo miljoonia velkaa" – ja kaikkia alkaa naurattaa.

Isä ja tytär puhuvat EU-tarkastusten tuomasta epävarmuudesta, kun koskaan ei tiedä, aiheuttaako jokin asia sittenkin hankaluuksia, ja he päätyvät pohtimaan jonkinlaisen asiat etukäteen varmistavan varjotarkastuksen mahdollisuutta – ja heitä naurattaa.

Kun isä ohimennen myöntää, että "hiukan olen ollut mukana kunnallispolitiikassa", muu perhe purskahtaa nauruun, mistä ymmärtääkin, että iso osa sairaseläkkeellä olevan miehen ajasta menee juuri kunnallispolitiikkaan, vesiosuuskunnan asioihin ja muihin yleisiin rientoihin.

Kun Veijo muistelee, miten valtion virkamiehet suhtautuivat hänen halpakorkoisen lainan hakemukseensa yli 30 vuotta sitten ja totesivat tilan olevan elinkelvoton, se naurattaa nyt kaikkia:

"Usein olen sanonut, että se olisi pitänyt uskoa jo silloin!"

Sekin naurattaa, kun Marjaana lukioaikoinaan liittyi laskuvarjokerhoon, mistä perhe sai tietää vasta, kun alaikäisen tytön piti saada vanhemmiltaan lupa hyppyihin. "Sellainen rämäpää", isä toteaa nyt katsellessaan Marjaanaa 500-kuutoisen moottoripyöränsä selässä, eikä sävystä ole erotettavissa tippaakaan huolta.

Ja kun Riikka muistelee, miten hän kaksi vuotta sitten otti talon ohjat käsiinsä, hän kertoo periaatteenaan olleen, että "katselen ensin, miten isä tekee ja sitten kun osaan sen, rupean tekemään muutoksia. Isä kuuntelee kyllä ideoita, ja siihen, mitä hän ei kuuntele, me pikkuhiljaa vaikutetaan…"

Tämäkin naurattaa, siihen tapaan kuin tyttäret isistään puhuessaan usein nauravat, joten lopulta Peltoloilla ei tule niin kovin paljon miettineeksi modernisoituvan maaseudun ahdistuksen aiheita, vaikkapa niitä, joita Jukka Leskinen äskettäin selvitti psykologian väitöskirjassaan Saloseudulta EU-isännäksi. Lypsykarjayrittäjät muutosmurroksessa.

Leskisen mukaan EU-maatalouspolitiikka on lisännyt lypsykarjayrittäjien henkisiä paineita, epävarmuutta ja kriisien mahdollisuutta niin, että perheiden sisäinen vuorovaikutus on heikentynyt, yhteistyö naapureiden kanssa vähentynyt ja isännät potevat entistä enemmän pitkäaikaissairauksia.

Kaikki tämä ei itsestään tule Peltoloilla mieleen, vaikka eivät ongelmat perheelle vieraita ole. 1990-luku oli kovaa aikaa, kun Arja ja Veijo molemmat sairastelivat. Tilan tulevaisuus oli epävarma, ja karjanpito olisi ehkä loppunutkin elleivät Riikka ja Marjaana olisi jo koululaisina ottaneet vastuuta.

Riikka on pitänyt tilaa vain EU-aikana, ja kun tila oli eurokokoa jo ennen jäsenyyttä, ei fyysisen työn määrä liittymisestä kasvanut. Päinvastoin, peruskorjausta ja laajentamista seurannut koneellistaminen kevensi ruumiillista työtä.

Nyt stressi on toimistostressiä. Se syntyy paperien pyörittämisestä, byrokratiasta ja sen vaatimasta ehdottomasta tarkkuudesta.

"Toisaalta kun sukupolvenvaihdos tehtiin ja tuli selväksi, että tilaa pidetään ainakin 12 vuotta, se antoi lisäuskoa työntekoon."

Jukka Leskinen selvitti keski-ikäisten, keskisuomalaisten isäntien elämää. Riikka elää Uudellamaalla Mäntsälän Jokelanseudulla ja täytti 26 vuotta samaan aikaan kuin hänen kaksikuinen esikoisensa Santeri kastettiin. Näissä lähtökohdissa lienee se pieni ero.

Kylän kasvupaineet

Ero on myös siinä, että vaikka Ohkolan Jokelanseutu Järvenpään ja Pornaisten rajamailla näyttää suurin piirtein siltä kuin uusmaalaiset kylät pitkään ovat näyttäneet, paljon on muuttunut niistä ajoista, kun Tauno Palo Suomi-filmeissä aitan ovia kolkutteli.

Kun Arja Peltolan johtaman maatalousseuran reissuväki äskettäin kokoontui Peltoloille muistelemaan ja videoiltakin tarkistamaan, mitä kaikkea viime vuoden matkalla Belgiaan ja Hollantiin nähtiin, ryhmän kokoonpano kertoo maaseudun muutoksesta selkeämmin kuin viralliset selvitykset.

"Ne ovat hauskoja matkoja, tutustumme eri maiden maatalouteen, ja kantajoukko on pysynyt samana vuodesta toiseen. Reissuilla on puhelinasentajia, autoilijoita ja autonasentajia, on niitä joilla on sivutoiminen maatila, ja on täyskaupunkilaisia, joiden vaarilla ehkä joskus on tila ollut", Veijo Peltola kertoo maatalousseuran matkaajista.

Yhä pienempi osa maaseudulla elävistä saa leipänsä suoraan maataloudesta, ja erityisen hyvin tämä näkyy Ohkolan tapaisissa kylissä, joista yhteydet suureen kaupunkiin ovat hyvät. Muualla kylät yleensä kuihtuvat, Ohkolan kaltaisilla on kasvupaineita.

Riikka muistaa hyvin, miten vielä hänen lapsuudessaan lähes joka naapurissa kasvatettiin karjaa. Nyt lähistöltä ei juuri muita maitotiloja löydy, eikä löydy monta viljanviljelijääkään. Kylän perusluonne näyttää silti säilyneen; ja kylä tarkoittaa nyt siis Jokelanseutua, joka virallisesti kuuluu Ohkolan kylään, mutta jolla on oma koulunsa ja identiteettinsäkin.

"Pienviljelijäyhdistys on aikanaan toiminut hyvin vireästi, mutta sitten se muutettiin maaseutuseuraksi, kun viljelijät alkoivat käydä vähiin. Nyt se toimii kylän yhteisenä yhdistyksenä, ja jäsenistä varmaan suurin osa on ei-viljelijöitä", Veijo Peltola kertoo.

"Täällä on aina ollut vahva yhteistyöhenki, ja Ladon ja kerhotalon ympärillä tapahtuu monia asioita. Yhteistä tekemistä löytyy, ja teatteriharrastus on sellainen, johon on saatu kylän lapsetkin mukaan."

Lato tarkoittaa maineikasta Jokisen latoa, jossa on tanssittu ja näytelty yli 70 vuotta ja jonka mukaan on saanut nimensä myös seudun kesäteatteri, Latoteatteri. Elokuussa täällä saa maailman ensi-iltansa Kirsti Mannisen Elämän palo -näytelmä, joka kertoo Tauno Palon varhaisvuosista – tämänkin vuoksi tuo aiempi aitan ovi -vertaus – ja jossa Veijo näyttelee Aku Korhosen roolin.

Kirjailija, dosentti Kirsti Manninen on Jokelanseudun väkeä itsekin, ja hänen kahdeksan vuoden takaisessa Impin laulu -näytelmässään esiintyi myös Riikka. Sitä seuranneissa näytelmissä ovat lavalle ehtineet Veijon lisäksi myös Katriina ja Antti.

Siitä miten hyvin kylä säilyttää luonteensa tulevaisuudessa, otetaan mittaa jo syksymmällä, kun osayleiskaavaa ryhdytään uusimaan. Ääripäät ovat tavanomaiset. Toisten mielestä mikään ei muuttua saa, vastakkaisessa päässä ovat taajamarakentamisen kannattajat.

"Taajaman kannattajia ei tosin paljon ole. Mieluummin tämä nähtäisiin hiljaksiin rakentuvana, maalaismaisena kyläyhteisönä. Totta kai jokainen on muuttanut tänne maaseudun rauhaan, eikä nyt toivo taajamaa viereensä", kuvaa Veijo asetelmaa.

Tulopaineita silti riittää. Niitä kasvattaa myös uusi oikorata, joka tuo aseman paitsi Mäntsälään myös läheiselle Järvenpään Haarajoelle. Ei Jokelanseudulla tosin tähänkään asti ole tarvinnut murehtia joukkoliikenteen alasajoa. Bussi kulkee lähettyviltä Helsinkiin parhaimmillaan tunnin välein, ja Marjaanan koulumatka Viikkiin taittuu puolessa tunnissa.

Jatkuvaa muutosta

Lehmuston tila on ollut suvun hallussa vuoden 1918 sodan jälkeisen ajan; "aluksi tämä oli isoäitini veljen ja hänen kahden sisarensa omistuksessa, ja isäni ja äitini ostivat sen heiltä", Veijo Peltola kertoo. Tupa jossa istumme, on noilta ajoilta, mutta "sen jälkeen on jokainen sukupolvi laittanut aina oman laajennusosansa".

Riikka törmäsi vähän myöhäisempään historiaan, kun hän löysi tietokoneelta listan, joka kertoi, miten paljon lehmiä tilalla oli minäkin vuonna ollut. Kun hän Marjaanan kanssa penäsi selitystä kymmenenkin lehmän heittoihin eri vuosina, tyttäret saivat vanhemmiltaan saman tien maatalouspoliittisen luennon: tuona vuonna tuli lehmäntapporaha, tuona vuonna olivat maitokiintiöt jne.

Muuttuviin tilanteisiin on siis osattu reagoida, ja tämä antaa perspektiiviä jatkuvaan epävarmuuteen; "tämä on jatkuvaa muutosta, mutta siihen tottuu, ja sitähän se on ollut aina. Ei se isovanhemmillakaan ollut sen kummempaa".

Markkinoiden avautuminen tietysti merkitsee uutta uhkaa, mutta Veijon sanoin "maatalous on ollut niin kauan kuin minä olen sitä tehnyt jatkuvien uhkien alla".

"Kun lukion jälkeen menin Mustialan ammattikorkeakouluun, koko ajan oli kyllä mielessä jatkaa tilanpitoa, mutta ei se itsestäänselvyys ollut. Jo silloin huomasin, että tämä on omalla tavallaan rankka ammatti, mutta kun tein harjoittelut toimistotöissä, tuntui että kyllä sekin työntekoa on ja että kyllä navettahommat sen voittaa", Riikka kertoo.

Veijon mukaan sukupolvenvaihdos on ollut "sikäli mielenkiintoinen, että siinä ei tapahtunut kiinteistönsiirtoja; Riikka vuokrasi tämän järjestelmän ja osti lehmät".

"Niinpä meidän pitää vanhempien kanssa pysyä hyvissä väleissä. Rakensin lisää navettaa, joten nyt navetan toinen pää on minun, toinen vanhempien, ja elämä käy hankalaksi, jos ei olla väleissä", Riikka jatkaa – ja taas naurattaa.

"Ja kyllä minä mielelläni kuuntelen äitiä ja isää, eikä me kunnolla edes tapella. On valtava etu, että saa töihinsä monia näkökulmia. Meillä esimerkiksi oli keväällä lehmällä magnesiumhalvaus, eikä Marjaana tunnistanut hengenvaarallista sairautta, kun taas äiti tiesi heti, mistä oli kysymys ja lehmä pelastui."

"Kun on kokemusta pitkältä ajalta, on myös näkemystä tilanteisiin, jotka meille nuoremmille saattavat olla ihan uusia."

Ihmiselämään keskittyneet tutkijat puhuvat sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta ja ns. hiljaisen tiedon siirtymisestä, mutta Riikka kertoo saman asian selkeämmin, konkreettisemmin ja käytännöllisemmin.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |