KESÄKUU, 2.6.2005

Kuulen hätääntyvän potilaani puhetta

Episodi elämästäni juuri nyt, tällä hetkellä. Tulee tilanteita joissa täytyy miettiä nopeasti omaa etiikkaansa. Ja samalla toisen parasta.

Tutustuin tähän tarinaan liittyvään potilaaseeni joskus 1980-luvulla. Hän oli silloin parikymppinen, työelämässä, mutta hänen puheistaan ja käytöksestään välittyi, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan.

Sitten hän katosi muutamaksi vuodeksi, mutta joka joulu hän lähetti minulle joulukortin, jossa oli hänen nimensä, sosiaaliturvatunnuksensa ja ammattinsa.

1990-luvulla hän kävi vastaanotollakin kerran tai kaksi. Tällöin oli jo käynyt selväksi, mitä useita vuosia aikaisemmin ilmenneet seikat olivat enteilleet.

Potilaallani oli selvät ja vakavat mielenterveyden järkkymisen merkit. Hän 
sekoitti sisäisen ja ulkoisen todellisuuden. Psykoosi oli saanut miehestä pysyvän otteen.

Tilanne oli kuitenkin kaikessa mielettömyydessään vakaa. Hän eli omassa maailmassaan vakuuttuneena kaikkien muiden vakavasta häiriintymisestä. Hän kävi psykiatrillakin tällöin, mutta naureskeli minulle lääkärinsä mielenterveystilannetta. Minä olin hänen maailmassaan ainoa järkevä ihminen. Kuvasiko tämä minua millään tavalla, en ole uskaltanut pohtia.

Alkukeväällä, lukuisten kummallisten joulukorttien jälkeen, hän ilmestyi yllättäen erääseen puhetilaisuuteen ja teki minulle omituisia kysymyksiä. Yleisö reagoi niihin häiriöntuottamisena, mutta minä ymmärsin mistä on kysymys. Tiesin, että pian tapaisimme.

Potilas saapui lääkäriaseman aulaan eilen. Hän oli ilmeisesti soittanut edelliseen työpaikkaani ja saanut selville uuden osoitteeni. Hän oli lihonut kovasti. Pitkänä miehenä hän oli suorastaan massiivinen. Hän puhui taukoamatta täysin sekavia ja ryntäsi vastaanotolle päättäväisesti ja tuttuun tapaansa ilman ajanvarausta.

Hän oli hyvin kiihtynyt. Joukko ihmisiä vainosi häntä. Puheissa vilahti ison pankin nimi, eräs USA:n varapresidenttiehdokas ja merkittävä suomalainen poliittinen hahmo.

Potilaaltani oli hänen käsityksensä mukaan epärehellisin keinoin kavallettu miljoona euroa ja lisää haluttiin keinolla millä hyvänsä.

Tänään hän palasi.
Yritän keskustella hänen kanssaan, mutta se ei tuota mitään vastakaikua. Hän ei ole aggressiivinen, mutta hyvin kiihtynyt ja minua alkaa hiukan pelottaa. Minua ei pelota, että en ole hänen epäiltyjen listallaan, ei hänen valtava kokonsa, ei kiihtyneisyytensä.

Hän toteaa minun olevan ainoa toivonsa.

Hän ojentaa minulle kirjeen, missä on harhaisessa maailmassaan niin peloissaan kuvittelemastaan uhasta, että ainoa keino on tehdä itsemurha lääkkein, joita on kotona.

Yritän ehdottaa menoa vapaaehtoisesti turvaan mielisairaalaan, mutta hän pelkää, että sielläkin hänelle tehdään jotain.

Mietin ja mietin. Pakkotoimi juuri nyt ei onnistu. Hän kertoo olevansa matkalla tästä tapaamisesta johonkin toiseen. Saan hänet lupaamaan, että olisi kotona kello 13, jolloin soitan hänelle. Hän lähtee hiukan rauhoittuneena.

Hänen lähdettyään harkitsen soittoa kaupungin virkalääkärille. Josko tämä menisi käymään potilaani kotiosoitteessa ja harkitsisi tarvitaanko pakkotoimia. Mietin, petänkö potilaani luottamuksen. Sitten tajuan, että hengen menettäminen on luottamuksen menettämistä lopullisempaa.

Soitan kollegalleni. Nuorempi naiskollega kuuntelee tarkkaan taustatiedot ja lupaa olla paikalla kello 13. Soitan potilaalle varmistaen tilanteen, mutta hän onkin vasta matkalla kotiin. Saan valkoisella valheella selvitettyä milloin hän ehtisi sinne. Hän on puoli tuntia myöhässä.

Soitan uuden tiedon kollegalle, joka on jo poliisien kanssa paikalla. Pakkotoimet ovat usein vaikeita tilanteita. Ehdotan, että vetäytyvät pois näkyviltä, ettei potilaani pelästyisi poliisiautoa pihalla.

Kello 13.25 soitan potilaalle uudelleen. Hän vastaa kotona ja samaan aikaan kesken puhelun kuulen, kuinka taustalla alkaa kuulua puhetta ja ovi avataan ilmeisesti huoltomiehen avustamana.

Kuulen hätääntyvän potilaani puhetta. Jostain etäältä hän pyytää minua soittamaan uudelleen. Lupaan. Taustalta kuuluu poliisimiesten puhetta. Suljen puhelimen ja jään arvailemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Teksti: Leif Lindberg
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Tekstit 6/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |