"Onko jotakin uutta? Tämän kysymyksen olen saanut kuulla väsyksiin asti!"

Ylilääkäri, professori Heikki Peltola tulee vähän turhautuneena kiteyttäneeksi nykyjulkisuuden ongelman. Uutiset ovat myynnissä olevia tuotteita, ja useimmille uutisille käy vanhetessaan niin kuin tuotteille tapaa käydä. Ne muuttuvat jätteeksi ja lakkaavat koskettamasta. "Sehän ei ole uutta, että malariaan kuolee lapsi joka viides sekunti. Niin on tapahtunut kymmenen tai sata vuotta…"

Peltolan työhuoneen ovipielessä Helsingin lastenklinikalla tulijaa tervehtii valokuvakollaasi Afrikasta ja muualta kehitysmaista. Kuvat ovat Peltolan itsensä ottamia, niissä on voimakas, jopa valoisa tunnelma, ja niistä voi päätellä, että Peltola epäilemättä olisi elättänyt itsensä kuvaajanakin.

Oven sisäpuolella hyllyt, kirjoituspöytä ja ikkunapenkki ovat täynnä papereita, mappeja, kirjoja: täällä on ilmeisesti tehty työtä pitkään ja perusteellisesti. Peltola onkin ollut lastenklinikalla enimmän työikänsä, 1970-luvulta lähtien.

Raha ei ole ongelma

Toisinkin olisi voinut käydä. Peltola olisi saattanut päätyä lääkäriksi lapsuutensa maanosaan, Afrikkaan, tai ainakin hän olisi saattanut päätyä Etelä-Amerikkaan, mihin hänellä tutkijana on pitkät suhteet. "Aina halusin lähteä tropiikkiin töihin, ja kävikin niin somasti, että kansainvälinen Rotary-järjestö antoi minulle stipendin. Minun oli määrä lähteä Venezuelaan opiskelemaan trooppisia tauteja."

Joskus harrastukset haittaavat työntekoa: Peltola oli samaan aikaan päätynyt lapsuuden Cantores Minores -kuorosta alkaneella laulajan urallaan Ylioppilaskunnan Laulajiin, kuoron musiikilliseksi johtajaksikin, "ja muistan vieläkin ne painiskelut siitä, mitä teen. Tuloksena jouduin esittämään, että en ota sitä stipendiä vastaan enkä lähde Venezuelaan vaan alan johtaa YL:ää."

Päätös vaivasi Peltolaa vuosia. "Mietin, että kun kerran olen infektiolääkäri ja lastenlääkäri ja vielä kirurgikin koulutukseltani, mitä minä Suomessa oikein teen. Minuahan tarvittaisiin tuolla jossakin muualla ihan toisella tavalla. Ehkä nyt tutkimusten kautta yritän korjata jotakin… Onko se sitten huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä vai mitä?"

Peltola viittaa tutkimuksiin, joita hän nyt on tekemässä Etelä-Amerikassa: kohteena on bakteerisyntyinen aivokalvontulehdus. Ja syyllisyyttä tai ei, meidän kaikkien huonoa omaatuntoa Peltola elvyttää entistä kipeämmäksi tuomalla ikivanhoihin mutta aina kurantteihin uutisiin tuoreen näkökulman.

Oli sitten kyse kehitysmaiden kurjuudesta tai Suomen vanhusten surkeasta kohtelusta, ongelmana ei ole raha ja sen puute. Perimmiltään kyse on pahuudesta, tai ainakin välinpitämättömyydestä joka lähenee pahuutta. Pahuus vai välinpitämättömyys..? Sanat ovat hiukan hankalia, mutta itse asia on harvinaisen selvä. On siis aika panna vanhat uutiset kierrätykseen.

Hyvä sana: välittäminen

Kun lääkäri puhuu pahuudesta, osoite useimmiten on selvä. Yksinkertaisimmillaan jokin tauti on paha, syöpä tai vamma on pahanlaatuinen, ja lääkärin ammattina on taistella ihmisen puolesta tätä pahuutta vastaan. Itse ihmisen kohdalla asia on huomattavasti hankalampi, "mutta kun mennään sellaiseen pahantahtoisuuteen, josta hyvä esimerkki Suomessa on vanhusten aivan tolkuttoman huono hoito, siinä alkaa olla jo pahuus kysymyksessä. On annettu liikaa pahalle periksi."

Viime aikoina on puhuttu enemmän Pahan akselista kuin siitä arkisesta, vähän huomaamattomasta pahuudesta, joka saa hyvinvointivaltion hylkimään niitä kansalaisiaan, jotka paljolti ovat jo menettäneet äänensä ja voimansa. Tällä kohdalla Peltola ei säästele sanoja. "Vanha ihminen tarvitsee ennen kaikkea seuraa ja huolenpitoa, ja kumpikaan ei Suomessa useimpien vanhusten kohdalla toteudu."

"Tavallisinta ja kaameinta on, kun ihminen joka on elänyt ikänsä jossakin yhteisössä, tulee siihen kuntoon, että ei enää pärjää ja hänet siirretään johonkin hoitolaitokseen. Näille laitoksille on keksitty mitä ihmeellisimpiä nimiä ja niissä henkilökunta on minimoitu."

"Esimerkiksi minun vanha äitini ei juuri välittänyt televisiosta, mutta hänen päiväohjelmansa vanhainkodissa oli se, että hänet retuutettiin muiden vanhusten kanssa puoliympyrään katsomaan tätä pyhää lehmää, ja siinä hänen sitten piti kököttää päivä katsomassa, mitä televisiosta tulee. Enkä nyt puhu vain edesmenneen äitini vaan monen muunkin puolesta. Varmasti muutama kymmenentuhatta isää ja äitiä on kokenut tämän saman."

"Eikä tämä ole syytös henkilökuntaa kohtaan. Heitä on niin vähän, että ei ole mahdollisuutta enempään. Väkeä pitäisi olla niin paljon, erilaisia tyttöjä ja poikia, miehiä ja naisia, keitä tahansa, että joku pitäisi vanhuksille seuraa, lähtisi heidän kanssaan ulos… Ei sen tarvitse olla niin kovin vaativaa. Riittää, että joku on ja pitää huolta."

"Suomenkielessä on hyvä sana, ja se on välittäminen. Riittää, että joku välittää; ei siinä mitään kummallisia koulutuksia tarvita. Se ei ehkä ole yhteiskunnallisesti palkitsevaa, mutta kiitollisuuden ja hyvän mielen kokevat sekä hoidettava että hoitaja."

Savun ja tulen suhde

Heikki Peltola ajattelee Suomen työttömiä ja uskoo, että heidän joukossaan on paljon ihmisiä, joilla olisi hoivatyöhön sekä kykyä että halua. Alan ihmisenä, ei vain vanhempiensa poikana, hän kuitenkin tietää jo etukäteen, minkä vastauksen saa – hän vain ei usko tuohon vastaukseen.

"Vastakysymys tietysti on aina, että niin me olemme päättävissä elimissäkin ajatelleet, mutta mistä rahat… Mutta onhan Suomessa rahaa! Ei se siitä ole kiinni! Ei tarvitse kuin pikkuisen talouslehtiä seurata, siellä kerrotaan, että Suomella menee kohtuullisen hyvin. Otetaan siis rahat pois jostakin, mitä emme oikeasti niin välttämättä tarvitse, vaikka jostakin sillasta tai viimeisen päälle tehdystä moottoritien pätkästä."

"Nyt ekonomit laskevat pelkästään rahaa, ja vanhustenhoito on loistava esimerkki, niin kuin on ollut sotainvalidien hoitokin, siitä, että eihän se ole tuottavaa. Se ei näy juuri missään, niiden ihmisten viimeisten vuosien onnellistuttamista ei rahalla voi mitata, ja paremmin hoidettuina vanhukset saattaisivat vielä elääkin pidempään kuin nykyisin."

Arkitasolla käytännön moraali saattaisi tarkoittaa, että vain vahvempiensa kimppuun on lupa käydä – heikompaansa ei kukaan siis saa lyödä eikä ahdistella. Yhteiskunnan tasolla sääntö on täysin päinvastainen: uhreiksi valikoituvat ne, jotka ovat jo valmiiksi jotenkin puolustuskyvyttömiä. Peltola listaa: vanhukset, lapset, mielenterveyspotilaat, kehitysmaat, kaikki ne alueet joihin ei liity suuria taloudellisia etuja.

"Afrikka on hyvä esimerkki. Ajattele sitä intoa jolla oltiin Irakissa… Ei puhettakaan, että samaa intoa olisi löytynyt Gomaan, jossa kuoli 3 000 ihmistä päivässä, enemmän kuin koko New Yorkin katastrofissa."

"Ja nyt Kongon Demokraattiseen Tasavaltaan pitäisi lähettää satojatuhansia sotilaita, mutta ei puhettakaan. Ranskalaiset lähettävät sattuneista syistä kymmenentuhatta sotilasta, joka on Kongon suuruutta ja vaikeakulkuisuutta ajatellen mitätön määrä. Ja nyt Ruotsikin lähettää satakunta, mikä on hyvä sekin, mutta miksei sinnekin lähetetä kahta ja puoltasataa tuhatta? Olen varma, että joukot tekisivät paljon hyvääkin."

Kyse ei ole pelkästään taloudellisista eduista; myös suhteellisuuden taju pettää uutisissa ja teoissa. Ebola-virus ja meningokokki-bakteeri tappavat tuhansia; silti melko heikko sars-virus nousee uutisiin. "Savun ja tulen suhde ei ole ollenkaan oikea", Peltola muotoilee tilanteen.

Dramaattinen kokemus

Kyse ei ole tiedosta ja sen puutteesta: Afrikan heimosodat ja kehitysmaiden nälkä tunnetaan ja tiedetään, ja kaikki me olemme saaneet myös tietää, että monet vanhat ihmiset makaavat laitoksissa vaipoissaan, joita kukaan ei ehdi vaihtamaan – eikä tämä ole dramatisoitu kielikuva. "Nimenomaan lauantaiaamuisin menee puoleen päivään ennen kuin se virtsanhaju katoaa. Laitoksissa on silloin töissä liian vähän ihmisiä, jotka eivät vaippoja ehdi vaihtamaan. Ei ole ollenkaan sattumaa, että useimmissa paikoissa vierailuajat ovat iltapäivisin."

Mitä sitten pitäisi päätellä siitä, että me kykenemme aivan mainiosti näiden tietojen kanssa elämään? "Tuo on aika hyvä kysymys. Se on rumasti sanottuna pahuutta ja kauniimmin sanottuna välinpitämättömyyttä siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ja varmaan moni tuntee itsensä turhautuneeksi, kun voi vain ajatella, että minä tiedän, mitä tapahtuu, mutta enhän minä sille mitään mahda."

Afrikan hätä ja Suomen vanhukset eivät tässä jutussa kytkeydy toisiinsa sikälikään sattumalta, että Peltola on oman perheensä elämässä nähnyt paitsi vanhustenhoidon arjen myös Afrikan todellisuuden. Peltola syntyi Angolassa, missä hänen vanhempansa olivat lähetystyössä, mutta perhe muutti Tangajikaan, nykyiseen Tansaniaan, kun Heikki oli nelivuotias.

"Elin siellä lapsuuteni tärkeimmät vuodet, ja se oli erittäin hienoa aikaa. Tietysti ikä kultaa nuo vuodet, ja lapsuus on ihanaa lähes kaikilla, mutta kyllä se oli upeaa."

"Myöhemmin tähän on liittynyt hyvin dramaattinen kokemus. Kymmenkunta vuotta sitten pääsin käymään siellä, missä lapsuuteni parhaat vuodet olin viettänyt, ja löysin helposti sen aikaisen parhaan kaverini Matendon. Ja siinä me sitten seistiin, kaksi yli nelikymppistä äijää, ja tunsimme toisemme heti, mutta sanaakaan emme osanneet toisillemme sanoa. Hän ei osannut muuta kieltä kuin swahihia ja minä taas en osannut sitä enää, vaikka lapsena osasin sitä yhtä hyvin kuin suomea. Se on kyllä totaalinen katastrofi se mun swahilin unohtamiseni…"

Taannoin amerikkalainen Foreign Policy -lehti teetätti tutkimuksen siitä, miten rikkaat maat auttavat köyhien maiden taloudellista ja poliittista kehitystä. Euroopan maista Suomi oli viimeinen. Tutkimus vahvisti sen, mitä on aavisteltu, ja enemmänkin: edes rauhanturvaamisessa Suomi ei ole sellainen eturivin maa kuin on oletettu.

"Tämä on säälittävää, sillä Suomihan on aivan poikkeava verrattuna muihin Skandinavian maihin. Me olemme olleet inhottavan välinpitämättömiä, kääpiövaltio kaikessa kädenojennuksessa", Peltola kuittaa.

Kun Peltola ajattelee omaa suhdettaan Afrikkaan, hän päätyy arvelemaan, että ehkä ryhtyminen tutkimaan kehitysmaiden ongelmia oli sittenkin oikea ratkaisu. Albert Schweitzer on kyllä Peltolallekin suuri eettinen opettaja, "mutta hänestä on rumasti sanottu, että Afrikka ei tarvitse lisää schweitzereita, mikä tarkoittaa sitä, että hän oli aikakautensa lapsi ja katsoi ehkä ylhäältäpäin näitä mustia rassukoita".

Ongelma on hyvin todellinen nyt, kun aids tekee tuhoa Afrikassa, eikä ongelmana ole niinkään ulkopuolisen avun puute kuin afrikkalainen seksuaalinen kulttuuri. Siellä nuorukaisia vaivaa samantapainen ennakkoasenne kuin suomalaisia seksimatkailijoita: kondomin käyttö on hyvin vastenmielistä.

"Sehän on aivan kauheaa, että jossakin Botswanassa, Zimbabwessa ja Etelä-Afrikassa yli 60 prosenttia 15-vuotiaista pojista tulee kuolemaan aidsiin, eikä kyse ole mistään intialaisesta hyppykupasta, joka loikkaisi jostakin kaapin päältä. Aids on vaikeasti tarttuva tauti, se hankitaan ja se olisi todella helposti estettävissä."

Kreolimessu: Ei paha!

Pahuus on sanana vähän hankala. Ensimmäiseksi se yleensä tuo mieleen tämän maailman saddamit, hitlerit ja stalinit, mutta Peltola muistuttaa, että ei kukaan, eivät edes nämä tyrannit, olleet jäännöksettä pahoja. Pahuus on myös arvovarauksellinen sana, ja on hyvä muistaa, että Saddam Husseinkin on aikanaan saanut Unicefin palkinnon.

"Ja varmaan myös nämä tyrannit ajattelevat, että he tekevät hyvää… Että he eivät ole halunneet olla yhteiskunnalleen pahoja vaan että heidän on täytynyt ottaa huomioon kokonaisuus."

"Mutta mikä sana sitten korvaisi pahuuden? Mikä on välittämisen vastakohta? Piittaamattomuus? Se on aika hyvä sana. Emme ole tietoisesti pahoja vaan me emme välitä siitä, mitä tapahtuu. Pahuus olisi sitä, että tekisimme aktiivisesti näille ihmisille pahaa."

Kun myöhemmin kuuntelen Kamariherrat-nimisen yhtyeen Misa Criolla -levyä, ajattelen: ei paha! Tämä Kreolimessu on argentiinalaisen Ariel Ramírezin sävellys, ja kuoron musiikillisesta johdosta vastaa Heikki Peltola.

"Itsekritiikki ei ole koskaan ollut meidän ongelmamme", Peltola sanoo. Luultavasti lausahdus kertoo enemmän tekemisen ilosta kuin tulosten vähättelystä.