Kodin Pellervon kotisivulle


Lehden referaattisivulle
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

HEINÄKUU 8 | 7 | 2004

Jouten on hyvä olla

Juhani Seppänen teki kirjan työnteon järjettömistä puolista ja huomasi kohta itsekin olevansa loman tarpeessa.

Sikäli on maailma mukavasti muuttunut, että kun istumme Juhani Seppäsen kanssa lounaspöytään puhumaan työstä ja sen tolkullisuudesta, emme me leipäämme otsa hiessä syö.

Modernin elämän työt ovat keventyneet muustakin kuin merkityksistä, mikä taas on yksi Seppäsen kirjan perusväitteistä. Kirjan nimi on Hullu työtä tekee (Otava 2004), ja kun sen on lukenut, sananlaskun ottaa lähes kirjaimellisesti.

Yhä useampi tekee työtä, jota ilman maailma aivan hyvin ja paremminkin tulisi toimeen, Seppänen väittää, ja ajatus on niin selvästi tosi, että se tekee nöyrän olon.

Molemmat mekin kuitenkin tässä lounaspöydässä töitä teemme, myös Seppänen sikäli, että julkisuudessa esiintyminen on nykyisin selkeä osa kirjan markkinointia, ja yltäkylläisyyden maailmassa markkinoinnin tehtävä on luoda puutetta, niukkuuden elämyksiä.

"En keksi vastenmielisempää piirrettä nykyaikaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa", Seppänen kirjoittaa tästä puutteen kokemusten tuottamisesta.

Muutoin Seppänen välttää kirjassaan suuremmin arvottamasta asioita. Teksti on erittelevää, nokkelaa ja aika kylmäveristä, mikä sopiikin puolipäiväiselle työterveyslääkärille, jonka isä, professori Paavo Seppänen, lisäksi sattui olemaan juuri työn sosiologi. Sosiologia on se yhteiskuntatieteiden ala, joka tutkii yhteiselämämme käytännöissä ilmeneviä (valta)suhteita.

Sadekesän paineet

Juhani Seppänen itse otti etäisyyttä tavanomaisiin vallan kuvioihin jo edellisessä kirjassaan Ensimmäinen sana on isä, jossa hän suositteli miehille vieraantumista työstä, jotta eivät vieraantuisi perheestä.

Nelikymppisenä isäksi tullut Seppänen on pyrkinyt elämään neuvojensa mukaisesti, vaikka viime aikojen julkisuuden myötä se ei aivan ole onnistunut. "Minulla on pitkästä aikaa tunne, että olen loman tarpeessa."

Loma on kulutuksen riehaantumisen aikaa, mutta Seppänen kaipaa lomalta etupäässä aurinkoa, ja koska aurinkoa ei mikään energiayhtiö toistaiseksi omista, ei sen saamiseksi tarvitse tehdä töitäkään – ellei sitten halua varmistaa lomasäätä. Silloin on maksettava etelänmatka, ja sen on Seppäsen perhe tehnyt.

Seppänen silti tuskin kuuluu niihin, joille ennustamaton kesäsää on stressiriski.

"On uskomatonta, että sateinen kesä näkyy syksyllä lääkäreitten vastaanotolla sekä käyntien sisällössä että määrässä. Loma ei ole toteuttanut odotuksia, ja niin ollaan masentuneita ja väsyneitä, kun pitäisi levänneenä palata töihin."

Muutoin Seppäset viettävät kesäänsä maalla ja tekevät niitä asioita, joita maalla tavataan tehdä lisättynä "tavanomaisilla lapsiperhe-elementeillä"kuten käynnillä Muumi-maassa. "Ei mitään kummallista vaan pikemminkin mahdollisimman tavallista."

"Loma-odotukseni ovat kovin tavanomaisia, ja ehkä siksi ne varmaan hyvin toteutuvat."

Tulkaa lasten kaltaisiksi

Lounastamme – kaikessa kiireessä, totta kai – Kom-teatterin ravintolassa, mikä muistuttaa Juhani Seppäsen huomiosta, että nykyään köyhillä on aikaa mutta ei rahaa, rikkailla rahaa mutta ei aikaa. Joutilasta rikasta on vaikea enää edes kuvitella, eikä heti tule kaveripiiristä mieleen ketään kiireistä mutta hyvin köyhääkään.

Seppänen määrittelee työnteon käytännöllisesti siksi vaivaksi, jonka ihminen näkee vaihtaessaan omaa aikaansa sovittuun palkkaan.

Seinä takana, Kom-teatterissa, esitetään niitä kurjuuden kokemuksia, jotka syntyvät, kun kukaan ei enää suostu ihmisen ajasta maksamaan. Kevään näytelmä on ollut Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä, ja ensi-iltaan on tulossa Sirkku Peltolan Suomen hevonen, komedia Niskavuoren perillisistä EU-Suomessa.

Komin näytelmät kertovat osattomuudesta. Työt loppuvat, kylät tyhjenevät, tulevaisuus sulkeutuu. Seppänen puhuu siitä mielensä menettäneestä työelämästä, johon osattomat kiihkeästi haluavat ja jonka tavoite ei enää ole tuotanto vaan osallistuminen.

Ja osallistuminen mihin? Tietysti kulutukseen, joka on ainut jäljellä oleva aatteemme, ideologiamme, ja joka on sitä turhan tavaran haalimista, johon osallistutaan pelkästään siksi, että kaikki muutkin niin tekevät.

Ihan toinen asia on, että monelle työ saattaa olla lomaa kotoa, jossa elämä on raskaampaa ja ihmissuhteet vaikeampia; ja jos vielä rakkauselämäkin toteutuu töissä paremmin, ovat koti ja työ lopullisesti vaihtaneet paikkaa.

Koti voi olla siis pahempi vankila kuin työ, ja ehkä se ei ole ihme, koska kulutus tapahtuu kotipiirissä, ja juuri kuluttaessaan ihmiset ovat Seppäsen mielestä läpikotaisin orjia eli toistensa arvioinnin armoilla – ja näin olemmekin heittäneet kepeät mullat paljon puhutun vapaan yksilön haudalle. Sellaiset puheet ovat lähinnä miellyttäviä valheita.

Kuluttamisen maailmassa orjuus tarkoittaa Seppäselle keskenkasvuisuutta. Markkinoiden maailma on lapsekas, ja ihmisissä tämä lapsekkuus näyttää nykyisin säilyvän jopa pitkälle eläke-ikään.

"Ainut selitys, mikä minulla on siihen, että aikuiset kannattaa pitää mahdollisimman pitkään keskenkasvuisina, palaa kulutukseen."

Lapset ja nuoret ovat parhaita kuluttajia, koska he alituiseen vertaavat itseään muihin, mistä syntyy "tarve hankkia kaikenmoista roinaa, jolla asemoidaan itseä ympäristöön".

Suomen kaltaisessa maassa lasten ei oleteta itse hankkivan elantoaan, joten hankinnat ovat vanhempien rahoittamia. "Lapsista tulee ensin kuluttajia, vasta sitten työntekijöitä."

Lapsi myös hankkii tavaroita, jotka eivät ole välttämättömiä hänen perustoimeentulolleen. "Ruoka ja suoja tulevat vanhemmilta, ja mitä pidemmälle tällainen lapsenomainen suhde kuluttamiseen säilyy, sitä parempi se on kulutuksen kannalta."

Kuluttamisen noidankehä

Työttömien ja tyhjenevän maaseudun ihmisten murhenäytelmä saattaa olla osattomuus, mutta eivät nämä ihmiset varsinaisesti tarpeettomia ole, kuten Lundánin näytelmän nimi antaa ymmärtää.

Juhani Seppänen sanoo suoraan, että työttömille maksetaan korvauksia, koska he ovat tarpeellisia, ja epäilemättä käväisy työttömyyttä kokemassa vaikkapa Kom-teatterissa lisää monen työhönsä turhautuneen työhaluja. Parempi tyhjä osallisuus kuin osaton tyhjyys.

Toinen kysymys on, että ei toimiminen työstä raskautettujen variksenpelättimenä kenenkään itsetuntoa nosta, vaikka siitä niukan leivän saisikin.

Seppäsen näkökulmasta työttömät ovat ulkona pikemminkin kulutuksesta kuin työstä, ja kulutukseen perustuva elämäntapa taas on hänen mielestään epätoivon kehä, joka ei voi tuoda tyydytystä, koska kaikki on jo lähes hankittaessa vanhaa tai vanhanaikaista – ja niin on oltavakin, jotta pyörät eivät lakkaisi pyörimästä ja taantuma romahtaisi koko kansakunnan niskaan.

Jos joku jaksoi lukea edellisen, Seppäsen ajatuksia väljästi mukailevan kappaleen huolella, mieleen saattoi nousta niin moniulotteinen oravanpyörä, että siinä on naurussa pitelemistä.

Oravanpyörässä näyttää olevan paitsi ihmisyksilö myös koko yhteiskunta, eikä siinä lopulta mitään hauskaa ole. Juuri samana aamuna, jona tapaamme, kirjoittavat iltapäivälehdet omaa tosielämän näytelmäänsä porvoolaisesta kaksilapsisesta perheestä, joka on ratkaissut kuluttamisen – ja velkaantumisen – kehänsä pumppuhaulikolla.

Kun Seppänen, kahden lapsen isä, luki lehteä junassa matkalla Espoon maaseutupaikastaan tälle työlounaalle ja Helsingin kotinsa kulmille, hänellä itku nousi kurkkuun.

Erityisesti ajatuksiin takertui muuan yksityiskohta. Vielä surmia edeltävänä päivänä isä oli leikannut perheen omakotitalon nurmikon.

Perheen elämäntilanteesta tiedämme vain, mitä lehtiin on dramatisoitu, mutta tuosta pienestä yksityiskohdasta kieltämättä tulee kummallisia ajatuksia mieleen.

"Siitä tulee aivan hirveitä ajatuksia mieleen."

Keisarin vaatteet

Hullu työtä tekee näyttää osuneen kipeään aiheeseen. Ensimmäinen painos myytiin loppuun kuudessa viikossa, ja runsaassa julkisuudessa Juhani Seppäseen on suhtauduttu kuin siihen sadun lapseen, joka lopulta on sanonut ääneen sen, minkä kaikki jo pelkäsivätkin tietävänsä. Keisarilla ei ole yllään rihman kiertämää.

Myönteinen vastaanotto on vähän kummallistakin, mutta ilmeisesti me olemme todella vapautuneet, koska pyhimpiä arvoja, työtä ja kulutusta, saa jo näilläkin lakeuksilla pilkata.

Julkisuuden määrä yllätti myös Seppäsen, vaikka hän arveli, että tarvetta kirjalle oli olemassa. "Tiesin lääkärin kokemusteni kautta, että aihe on lähellä ihmisiä toimialasta ja asemasta riippumatta."

Palaute on ollut "jopa huolestuttavan myönteistä". Ihmiset ovat toistuvasti kertoneet Seppäselle, että näin he itsekin hiljaa mielessään ovat ajatelleet, mutta eivät ole uskaltaneet tai kyenneet sitä sanoiksi pukemaan.

"Nämä ovat yksinkertaisia ajatuksia. Niitä vain ei ole ollut soveliasta sanoa, koska työnteon kyseenalaistaminen on moraaliton teko."

Mitä Seppänen sitten tarkkaan ottaen kyseenalaistaa? Ensiksikin hän sanoo ääneen sen, minkä kaikki tiedämme. Harva työ enää on oikeaa työtä siinä mielessä kuin talonrakentajan, viljelijän, opettajan ja lääkärin työt ovat.

Toiseksi hän on lääkärinä huomannut, että työelämässä ihmisiä rassaa eniten jokin muu kuin itse työ. Aika, energia ja hermot kuluvat tyhjään seurusteluun kokouksissa, koulutuksessa tai kaljalla perjantai-iltapäivisin.

Kolmas yksinkertainen ajatus on, että me elämme sellaisessa yltäkylläisyyden maailmassa, että mukavan elintason saavuttaisi paljon vähemmälläkin.

Jarruttaminen ei kuitenkaan käy. Kulutus on aatteena, ideologiana, olemassa juuri sitä varten, ettei ihminen vahingossa tajuaisi elävänsä jo ihan hyvää elämää. Seppäsen mielestä kulutuksesta onkin tullut työmoraalia ja kaikkia eettisiä periaatteita keskeisempi arvo, jota ei edes arvostella enää kuin ympäristöperusteilla – "ei siis sen mukaan, minkälaiseen myllyyn ihmisyksilö siinä joutuu".

Porvoolaisperheen mylly on ääriesimerkki, joka Seppäsen mukaan "traagisella tavalla osoittaa, miten julmia kulutusta ylläpitävät mekanismit voivat olla".

Niinpä Seppänen ei panekaan paljoa painoa puheille luonnon kantokyvystä saati käsitehirviölle kestävä kehitys. Ne ovat poliittista liturgiaa, "eivät sitä inhimillistä huolta jota meidän pitäisi kyetä kantamaan kanssaihmisistä."

Ja ajatus että kulutuksen maailmassa jokin voisi olla sekä kestävää että kehittyvää, on taatusti mainostoimittajan kynästä.

Parempi olla sitoutumatta

Juhani Seppäsellä näyttää olevan herkkyyttä julkisten iskusanojen tyhjyydelle. Yksi näistä hyvältä kuulostavista hokemista on työhön sitoutuminen.

Vanhastaan työ on ollut aikuisuuden ja itsenäisyyden mitta. Suohon ja kuokkaan todella sitouduttiin, ja jos on uskomista tutkija Tommi Hoikkalaan, tämä ns. suomalainen työhulluus on riivannut vielä suurten ikäluokkien sielua.

Hoikkala on sen ikäluokan tarinoita kirjannut mm. yhtenä Suomalaisen työn historiaa -kirjan kirjoittajista.

Vanha työhulluus tarkoitti yksinpärjäämisen eetosta ja henkilökohtaista arvomaailmaa, joka ei perustunut pelkkään vertailuun naapurin kanssa.

Nykyään ei kukaan enää puhu helvetin hyvästä työmiehestä vaan rautaisesta ammattilaisesta, ja samalla on pitkäjännitteinen uurastaminen korvautunut levottomalla, itseään tyrkyttävällä puuhastuksella.

Työhullut, hiljaiset ahertajat eivät enää peri maata. Perintö menee juuri sen tapaisille suuna päänä tyhjää häärääville konsulteille, jotka nykyään muokkaavat ja rahastavat yrityksiä.

Työnteon lisäksi onkin osallistuttava palaverien, kurssitusten ja koulutustilaisuuksien kierteeseen, on sisäistettävä yrityksen arvoja, on sitouduttava ja lähdettävä kuuntelemaan teeveestä tuttua konsulttipelleä.

Sitoutumisesta puhuminen on erityisen kummallista aikana, jona ihmiset näyttävät sitoutuvan enää vain jalkapallojoukkueeseensa. Muutoin me kaikki olemme jo liikkuvia äänestäjiä, liikkuvia kuluttajia, jopa liikkuvia puolisoita, ja juuri kuluttamisen idea vaatii meitä kiinnostumaan aina vain uudesta ja silti olemaan sitoutumatta mihinkään.

"On oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään", kiteytti tutkija Jussi Vähämäki kuluttajan henkisen tilan Kuhnurien kerho -kirjassaan, ja pohjimmiltaan sama sitoutumattomuus saattaa koskea työelämääkin.

Seppäsen mielestä sitoutumisesta jauhetaan juuri siksi, että se ei ole todellista. Sitoutuminen ei kohdistu itse työhön vaan kaikkeen liepehelliseen, ja sen yksipuolisuus paljastuu, kun yt-neuvottelut alkavat.

Seppänen ei kirjassaan latele lääkärin määräyksiä, mutta tällä kohdin hän suosittelee jarrua. Parempi olla suuremmin sitoutumatta. Parempi suhtautua omaan työpanokseensa yhtä kylmästi kuin työnantajakin eli kauppatavarana jota tarjoaa markkinoille.

Kun persoona ei ole pelissä, hädän hetkellä ei kirpaise yhtä pahasti.

Pähkähullu kirjoittaa

Entä oma suhteesi työhön, Juhani Seppänen? Et vaikuta kovin sitoutuneelta?

"No en kai minä sitä ole, kun teen työtäni vain puolipäiväisesti ja kirjoittelen kirjoja, jotka eivät lääkärin statustani paranna, pikemminkin saattavat johtaa minut kyseenalaiseen valoon."

"Kirjan kirjoittamisesta olen sanonut, että hullu työtä tekee, mutta pähkähullu kirjoittaa kirjan. Ei siinä ole mitään järkeä eikä mieltä. Se on taloudellisesti täysi katastrofi, jos ajattelee, mitä voisin sinä aikana koulutuksellani tehdä."

"Elätän itseni työterveyslääkärinä, ja monen tehtävän kohdalla mietin, onko tässä mitään järkeä. Useissa yksittäisissä teoissa on mieltä, mutta paljon on myös sellaista touhuilua, että vastaus ei ole myönteinen."

"Jokin mieli työssä silti on, ja sen takia olen sitä parikymmentä vuotta tehnyt."

"En tiedä, miten kollegat ovat kirjoihini suhtautuneet, mutta enhän minä työterveyslääkärin mahdollisuuksia ratkaista työelämän ongelmia kovin optimistisesti käsittele. Tiettyjä oireita voidaan hoitaa, mutta todellisten ratkaisujen löytämiseen en usko."

"Tiedän, että tämän sanomista voidaan kollegiaalisessa ammattikunnassa pitää sopimattomana."

Niin voi olla. Kuitenkin juuri tietty lääkärin tai ylimalkaan työntekijän rooliin sopeutumattomuus on tehnyt Seppäsen kirjasta ajankohtaisen ja osuvan. Monen on ollut helppo jakaa tekstin takaa heijastuva kokemus työstä joka on menettämässä mielensä.

"Työnteko on ensisijaisesti järkevää toimintaa. Järjenvastaista on se ilmainen työpanos, josta meille ei makseta palkkaa ja josta voidaan käyttää nimeä henkinen kasvu, sisäinen sankaruus tai mitä tahansa joka on verbalisoitavissa mutta jolla ei ole selkeää sisältöä."

TekstiJarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti


Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |