Kodin Pellervon kotisivulle


Lehden referaattisivulle
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

ELOKUU 2003

Kylä Pielisen sylissä

Pielisjärven rannalla, vastapäätä Kolia kököttävälle Vuonislahdelle tapahtui 1960-luvulla kuten monille muillekin maaseutukylille: väki pakeni kuka minnekin. Maiseman kauneus ei täyttänyt mahaa. Nyt väkivirta on kääntynyt, ja leipä lähtee eri aineksista, myös maiseman kauneudesta. Kyläseura puhaltaa yhteisöön elinvoimaa.

Vuonislahden lähihistoria on piirtynyt monien mieleen kirjailija Heikki Turusen tuotannosta. Vuonislahdessa syntynyt ja kasvanut Turunen kuvaa kovasti kotikyläänsä muistuttavaa paikkaa jo esikoisteoksessaan Simpauttajassa. Mutta 1970- ja 1980-luvuilla ilmestynyt viisiosainen omaelämäkerrallinen "raivaajasarja" on likipitäen dokumentti kylästä 1940-luvulta 1960-luvulle, vaikka ihmisten ja paikkojen nimet onkin muuteltu. Sotien jälkeinen pula vaihtuu kukoistavaksi nousukaudeksi, kunnes yhteiskunnan rakennemuutos ajaa suurten ikäluokkien nuoret aikuiset maailmalle.

Nyt Vuonislahti seisoo taas jaloillaan, jos kohta se ei koskaan sortunutkaan täysin kontilleen. Pysyvyyden merkkinä jymöttää mäellä keskellä kylää liki 100-vuotias seurojentalo, joka kunnostettiin 1990-luvun alussa.

"Talolla pyörii talvisin muun muassa kutomapiiri. Häitä, kyläjuhlia ja pienempiä palavereja pidetään ympäri vuoden. Lisäksi täällä on nettipiste, jonka kautta kyläläiset ja kesäasukkaat voivat hoitaa asioitaan", valaisee kyläseuran puheenjohtaja Tarja Lakio.

Seuran jäseninä ovat kylällä toimivat yhdistykset. Rooli ei jää pelkästään hupi- ja virkistystilaisuuksien järjestämiseen.

"Nekin ovat tärkeitä, yhteisöllisyyttä lujittavia tapahtumia. Mutta yhteisöllisyyden pitää nivoutua myös ihmisten arkeen ja toimeentuloon. Siksi kyläseura on mukana myös yritysten verkottumisessa ja muissakin kylän elinvoimaa lisäävissä hankkeissa", seuran hankevastaava Reino Kuivalainen korostaa.

Yrittäjät yhteistyössä

Vuonislahdessakin on läpi vuosikymmenten otettu leipä viljelystä, karjanpidosta ja metsätöistä. Mutta ei yksinomaan niistä. Joensuun–Lieksan rautatie rakennettiin Vuonislahden kautta 1909. Se toi kylään virkamiehiä ja käsityöläisiä, joiden myötä vilkastui kauppa. 1950-luvulla kylällä toimi myös parhaimmillaan 30 ihmistä työllistänyt tiilitehdas.

"Elinkeinorakenne on yhä aika monipuolinen. Vahvan matkailubisneksen lisäksi kylältä löytyy kauppa- ja kirjanpitopalveluita, hoito- ja hoiva-alaa, pienteollisuutta, käsityöläisyyttä ja kalastusta. Karjataloutta on viidellä tilalla", Tarja Lakio luettelee.

Yrittäjien yhteiseksi työrukkaseksi perustettiin jokunen vuosi sitten Osuuskunta Vuonis, johon kuuluu nykyisin 15 enimmäkseen matkailuun liittyvää yritystä, osa myös naapurikyliltä.

"Ajatuksena on tarjota niin kattava palveluketju, että rahaa jäisi mahdollisimman paljon omalle alueelle. Osuuskunta vastaa yhteismarkkinoinnista. Jos palvelu koskettaa vähintään kolmea yritystä, se hoidetaan osuuskunnan kautta, jolle yritykset maksavat 10 prosentin provision", Reino Kuivalainen sanoo.

Suurin kylätapahtuma on syyskuun muikkumarkkinat, jotka järjestetään tänä vuonna jo 16. kerran. Viime syksynä muikkumarkkinoilla oli lähes 2 000 kävijää.

"Muikkumarkkinat ovat kylän voimannäytös, jossa yhdistyvät karnevaali, elinkeinotoiminta ja tulevaisuuden visiointi. Markkinoiden yhteydessä on pidetty Pielisen altaan symposiumi, jossa asiantuntijat ovat pohtineet alueen näkymiä."

Vuokra-asuntoja kaivataan

Vuonislahdessa on nykyisin noin 250 asukasta. Kesällä lukema jopa kolminkertaistuu. "Pysyviä kotitalouksia on noin 100 – eikä niitä liene ollut sen enempää 1950-luvullakaan. Väkeä tietysti oli suuren lapsiluvun takia paljon enemmän", Tarja Lakio arvioi.

Paluumuuttajat tai vallan uudet asukkaat olisivat erittäin tervetulleita. Ja kyllä heitä olisikin tulossa, mutta kylällä on erikoinen ongelma – sama kuin Helsingillä.

"Taloja ei ole tyhjillään, ja meillä kaivattaisiin perheille sopivia vuokra-asuntoja. Tontit ovat Pielisen rantojen takia melko arvokkaita, ja maalle rakentamisessa on epävarmoissa oloissa omat riskinsä, joten monet tulisivat mieluummin vuokralle", Reino Kuivalainen arvioi.

Vuokra-asuntoyhtiötä ollaan kuitenkin suunnittelemassa. Tonttikaupat on jo tehty, ja rakentamaan päästäneen ensi kesänä.

Toisille asunto löytyy sopivaan saumaan. Lieksalainen Tarja Lakio haeskeli 1990-luvun alkupuolella taloa, jossa olisi tilaa silloin neljälle, nyt viidelle lapselle. Hän heitti ostotarjouksen puolileikillään tutuntutulle pariskunnalle. Asia ehti jo unohtua, mutta parin vuoden päästä pariskunta otti yhteyttä, ja Tarjasta tuli vuonislahtelainen.

"Kyllä tämä on ollut lapsille erinomainen asuinympäristö, ja neljä vanhinta ovat viihtyneet Vuonislahden koulussa. Syksystä lähtien kotona on tosin enää kaksi lasta, nuorin on vasta kolmevuotias."

Hän on koulutukseltaan kotiteollisuusopettaja ja kävi kolme vuotta töissä 70 kilometrin päässä Joensuussa. Sen jälkeen hän jäi hoitovapaalle, ja on nyt työttömänä. "Saa nähdä, mitä tässä järjestyy. Pois en ole kylältä kuitenkaan lähdössä."

Kotikylä veti takaisin

Reino Kuivalainen on Vuonislahden poikia, jonka työ kuljetti Helsinkiin, Rovaniemelle ja taas omaan maakuntaan Liperiin, jossa hän puursi vuosikausia maanmittausteknikkona.

"Kymmenisen vuotta sitten aloin miettiä, mitä elämälläni oikeasti haluaisin tehdä. Kesäpaikka oli kotikylällä ja veri veti takaisin."

Ja kuinka ollakaan – Liperissä opettajana työskennellyt Leena-vaimo ja Vuonislahden koulun silloinen opettaja onnistuivat vaihtamaan virkojaan. Reino sanoutui irti omasta työstään ja Kuivalaiset muuttivat silloin alle kouluikäisen tyttärensä kanssa kylään ja rakensivat kesäasunnon viereen talon.

"Toimin kaupanvahvistajana, koordinoin EU-projekteja, vuokraan mökkejä ja järjestelen ohjelmapalveluja. Leipä tulee monesta purosta, mutta olen tyytyväinen."

Helteiseltä uimarannalta löytyy toinenkin paluumuuttaja perheineen. Jaakko Taskinen asui polvenkorkuisena 1960-luvun lopulla Vuonislahden terveystalolla, jossa hänen äitinsä oli kätilönä. Myöhemmin Jaakko puuhaili eri puolilla Pohjois-Karjalaa.

"Minulla on puusepänliike; enimmäkseen teen massiivipuukeittiöitä. Etsiskelimme vaimon kanssa asuinpaikkaa, johon voisi rakentaa sopivat työtilat. Vuonislahdestahan ne löytyivät, vanhasta maatalosta. 1998 tänne tultiin kolmen lapsen kanssa."

Jaakon Sari-vaimo on ravintolakokki. Hän toteutti haaveensa ja perusti pitopalvelun. Sari on loihtinut herkkuja monenlaisiin tarpeisiin, häistä hautajaisiin sekä omalla kylällä että muualla kunnan alueella. "Nyt olen jäämässä vauvalomalle; neljäs lapsi syntyy syksyllä."

Koli toi turistit

Matkailun juuret ovat jo kansallisromantiikan ajalla, joka nosti Kolin maineeseen. Ensimmäiset turistit kiipesivät Kolin kallioille 1800-luvun lopulla. Sittemmin rautatie ohjasi Kolille menijät ensin Vuonislahteen.

"Teitä ei ollut, joten he saapuivat junalla tänne, josta heidät soudettiin eli laivattiin Pielisen yli vajaan 10 kilometrin päähän Kolin rannoille ja takaisin. Soutajana kunnostautui esimerkiksi kuulu Kallisen akka, jolle eivät pärjänneet miehetkään", Reino Kuivalainen kertoo.

Silti matkailua ei pidetty vuosikymmeniin oikeana elinkeinona. Edelläkävijänä oli nykyisin Tapio ja Erja Nevalaisen isännöimä ja emännöimä Kestikievari Herranniemi, jossa alettiin majoittaa turisteja 1958.

"Oikeana kestikievarina, hevoskyytien etappina, tila oli ollut jo vuodesta 1830 lähtien. Mutta isäni oivalsi 1950-luvulla, että turismi on kasvava ala. 1960-luvun lopulla hävitettiin karja. Kun navettakin paloi eräänä jouluaattona, oli pakko alkaa tehdä tätä päätoimisesti."

Kesäisin Herranniemessä on majoitustilaa 60:lle ja talvisin 24 hengelle. Yhteydet Kolille ovat yhä tärkeitä. Sisä-Suomen pisin jäätie pitää talvimatkailua vireessä.

"Venäläiset ja britit viihtyvät talvella tälläkin puolen Pielistä; heille järjestetään muun muassa maastohiihtoa, lumikenkäretkiä ja koiravaljakkoajeluita."

Kuhinaa kaupan pihalla

Kauppoja Vuonislahdessa on ollut 1800-luvulta lähtien. 1950-luvulla niitä oli parhaimmillaan neljä: molempien ryhmittymien osuusliikkeet ja kaksi yksityistä sijaitsivat miltei toistensa kyljessä. Heikki Turunen kuvaa komean nostalgisesti, miten elämä kuhisi varastojen ja hevospuomien reunustamilla pihoilla.

Nyt kaupoista on jäljellä enää Riitta ja Eero Turusen kauppa, jonka Riitan isä perusti samaan kiinteistöön vuonna 1950. Hevospuomeja ei enää ole, ja hummat ovat vaihtuneet peltilehmiin. Mutta polttavana heinäkuun päivänä ovi käy ja kassakone kilisee. Bensaa, kahvia, leipää, jäätelöä, makkaraa, olutta.

"Kesäkausi tuo voittoa. Talvella pidetään palvelua yllä ja juostaan hippasilla. Kaikki on tietysti kyläläisten käsissä; toivottavasti he arvostavat lähikauppaa niin paljon, että tekisivät ostoksensa täällä, vaikka kahvipaketti sattuisikin maksamaan hiukan enemmän kuin 30 kilometrin päässä Lieksassa", Riitta Turunen toivoo.

Näillä näkymin kaupalle ei ole jatkajaa, vaikka Riitta ja Eero eivät vielä eläkevuosia kurkottelekaan. Liipaisimella on ennemmin Lieksan ainoa myymäläauto, jota Eero kuskailee myös Enon kunnan puolella.

"Auton asiakkaat alkavat olla yksinäisiä vanhuksia. Palvelu on heille tärkeä, mutta meidän pitäisi saada ainakin kulut pois", Riitta Turunen päättelee.

Muikun ja Mansikin lypsyä

Pielisen rantojen asukkaat ovat aina jatkaneet leipää kalalla. Kotitarpeiksi verkkoja on pitänyt lähes jokainen, ja muutama ammattikalastajakin on vetänyt nuottaa tai troolia. Erkki Turunen hankki 1989 troolarin vaimonsa Kaijan ja veljensä Matin kanssa.

"Ammattimiehet neuvoivat alkuun, ja siitä oppi on pikkuhiljaa lisääntynyt", Erkki sanoo.

Pielinen on antanut edellisenä iltana niin hyvin muikkua, että perkuu päästiin aloittamaan jo kahdeksalta. Kahden aikaan yöllä urakka oli valmis, ja Kaija Turunen kuljetti satsin kylmäautolla Joensuuhun.

"Lähes kaikki myydään kalatukkuun. Jotkut kyläläiset tai kesäasukkaat saattavat tilata aamuksi muutaman kilon", Erkki Turunen sanoo.

Hän esittelee savustusuunia ja suomalaisen keksijän kehittelemää perkuukonetta, joka irrottelee muikusta päät ja suolet ja lypsää mädinkin talteen jos tarvitaan. Laitteella on hintaa 85 000 euroa. Mutta kalliista investoinneista huolimatta kalastus on sivuelinkeino. Muikun ja siian pyyntiä kestää vain heinäkuusta syyskuuhun.

"Karjatalous on ympärivuotista ja varmempi tulonlähde; meillä on 20 lypsävää lehmää. Poika opiskelee Kiteen maatalousoppilaitoksessa ja aikoo jatkaa isännyyttä. Häntä ei kalastaminen kiinnosta, joten ehkä voin sitten itse paneutua enemmän muikkuhommiin", Erkki Turunen hymähtää.

Koulu ja asema kaihertavat

Mutta eivät asiat niin hyvin ole, etteikö sameitakin pilviä leijuisi taivaalla. Vuonislahtelaisten ikärakenne kallistuu ehtoopuolelle. Tosin uimarantaa kohti harppoo liuta lökäpöksyisiä teinipoikia naamoillaan terve elämänjano. Kaupassa törmätään Linda Tormulaiseen ja Antti Kettuseen. Linda on alunperin kylän tyttöjä, poikakaveri-Antti taas joensuulainen.

"Opiskelen Joensuun yliopistossa historiaa. Ollaan käymässä äidin luona", Linda sanoo. "Jos olisi paljon rahaa, mikä tänne olisi palatessa. Mutta epäilenpä, löytyisikö alan töitä. Ai etätyönä tutkimusta? No, sen näkee sitten."

Huolimatta muutamien ahkeroinnista pirttiviljelyn saroilla, Vuonislahden 110-vuotias koulu on uhanalainen. Lieksan kaupunki on antanut armonaikaa vuoteen 2005. Nykyisin koulussa on 23 oppilasta.

"Jos säilymme yli 20 oppilaassa, meillä ei ole hätää. Mutta siinä se on kiikun kaakun", opettaja Leena Kuivalainen arvioi.

Koulujen lopettamisuhat johtavat usein kylienvälisiin kiistoihin. Kissanhännänvetoa on käyty naapurikylä Vuonisjärven kanssa.

"Mieluummin moittisin Lieksan päättäjiä siitä, että esimerkiksi opettajien lomautuksilla annetaan huonoja signaaleja sekä vakituiselle väelle että niille, jotka harkitsevat tänne muuttoa."

Toinen uhka liittyy rautatiehen. Junat pysähtyvät vielä Vuonislahden asemalla, vaikka Reino Kuivalainen valittelee, ettei makuuvaunussa pääse enää yhtä kyytiä Helsinkiin asti. Mutta säästöjen ahdistamasta VR:stä ei tiedä, mitä se keksii.

Ja kauniin asemarakennuksen valtion kiinteistöyhtiö Kapiteeli myi etelän firmalle varastoksi, vaikka kyläläiset olisivat halunneet ostaa sen vuokra-asunnoksi. Onneksi uusi omistaja ei ole vienyt asemaa pois.

"Vähän karvas maku siitä kaupasta jäi. Toivotaan, että joskus asema toimii vielä kylän eduksi."

Taide ja oikea asenne

Heikki Turusen lisäksi Vuonislahdesta on kotoisin toinenkin taiteilija, vähintään yhtä kuuluisa. Vuonna 2001 edesmennyt kuvanveistäjä Eva Ryynänen asui vieläpä Turusen lapsuudenkodin naapurissa. Ryynäsen kotipaikalleen 1990-luvun alussa veistelemä punahonkainen Paaterin kirkko on suosittu nähtävyys. Taiteilijan elinaikoina siellä vieraili enimmillään liki 100 000 matkailijaa vuodessa, nyt kävijämäärä on noin 20 000.

Eikä kulttuuri ja taide kylältä siihen lopu.

"Hoksattiin, että seurojentalolle kyläkonttorin hoitajaksi palkattu Tapio Kainulainen osaa muutakin kuin kytkeä virran tietokoneeseen. Hänestä tehtiin kylätaiteilija, joka on suunnitellut muun muassa postikorttisarjan Vuonislahdesta", Tarja Lakio kertoo.

"Harrastelijahan minä olen, mutta väkisin pukkaa taiteesta ammattia", Kainulainen naureskelee.

Hänen maalauksensa Työtä pelkäämätön mies antaa yhden todistuksen Vuonislahdesta. "Voisi kai se muualtakin olla. Mutta kyllä se kuvaa aika positiivista elämänasennetta."

Lieksan Vuonislahti valittiin 2002 
valtakunnalliseksi Vuoden Kyläksi.

Teksti: Jarmo Pasanen
Sähköposti


Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |