Kodin Pellervo

SYYSKUU 19 | 9 | 2002

Holstin tila hohkaa historiaa

Vanhan talon peruskorjaus on kompromissi, menneisyyden kanssa käytyjen neuvottelujen ja keskustelujen tulos, mutta minkä toimivuudessa ehkä häviää, sen viihtyvyydessä voittaa. Raija ja Pentti Holstin talossa Porvoossa neuvottelut on käyty taitavasti.

"Tämä on reissun maailma", tapasi muuan vanha pappa sanoa Pentti Holstille vuosikymmeniä sitten. Pappa oli Holstien maatilalla töissä, ja nuori Pentti kulki usein hänen mukanaan. Papalle oli selvinnyt ehkä tavallista syvemmin, että tässä yhden reissun maailmassa ollaan vain käymässä, täällä ei ole kuin seisomapaikkoja, ja ennen pitkää jokaisen on tehtävä tilaa nuoremmille.

Painetussa lehdessä on runsas kuvasarja sekä peruskorjauksesta että Holstin talon nykyisistä sisätiloista.
Kuva Tapani Lepistö

Sikäli elämä on hetkellistä. Sikäli sillä taas joskus on jatkuvuutensa, että Holstien vanhassa päärakennuksessa Porvoon Kaarenkylässä on jo seitsemän sukupolvea ehtinyt tehdä oman reissunsa. Tässä jatkuvien rakennemuutosten ja pakolaisvirtojen maailmassa sellainen on enimmille ihmisille täysin käsittämätöntä.

Vähän toisenlainen reissun maailma avautuu Jaakko Holstin, Pentin pojan ja tilan nykyisen isännän kotialbumista. Se on ihan tavallinen albumi, vain tavallista paremmin kuvattu ja järjestetty, ja Jaakko on oivaltanut valokuvata myös vanhan peruskorjauksen eri työvaiheita.

Tällaisia albumeja elämätapatutkijat tulevaisuudessa keräävät ja päätyvät sitten kertomaan, että Jaakon sukupolvi on ensimmäinen modernin, teknologisen ja kansainvälistyneen maaseudun sukupolvi. Albumissa elämänpiiri laajenee ja lomamatkatkin ulottuvat kauemmaksi. Ja siellä täällä on, tietysti, perhejuhlakuvien joukossa hautajaiskuvia: jonkun ihmisen reissu tähän maailmaan on päättynyt.

Nyt Holstien talon seiniä peittävät tyylikkäästi vanhahtavat, vihreän eri sävyjä muuntelevat Uula-tuotteen tapetit ja ulkoseinä on menneisyydelle uskollista keltamultaa, mutta remonttikuvat kertovat matkasta historian maatuneisiin kerroksiin.

Alimpana olivat mustuneet hirret

Kun tuvan seiniä alettiin riisua parin vuosisadan aikana kertyneistä suojauksista, ensin löytyi seitsemän kerrosta tapetteja – ehkä yksi kerros yhtä sukupolvea kohti. Enimmältään niissä toistuivat kukka-aiheet, sukupolvesta toiseen: meissä kaikissa asuu pieni hortonomi, ja on tainnut aina asua.

Tapeteista on säilytetty näytepalat, jotka nyt ovat Holstien entisöidyn aitan vintillä, kotimuseossa. Museossa on myös pieni pala kuivunutta savivelliä, mikä on joskus saattanut olla edistyksen merkki. Nokiset seinät oli joskus rapattu sillä.

"Savivellissä oli akanoita, ruumenia ja savea sotkettu sekaisin ja sitten rappaus oli kiinnitetty seiniin hakkaamalla kirveen kulmalla hirsiin koloja. Sen jälkeen pinta oli maalattu keltamullalla", Pentti Holsti kuvaa.

Niin saatiin valoa tupaan. Valoa tarvittiin, koska rappauksen alla oli olivat täysin mustuneet, nokiset hirret. Pari sataa vuotta sitten talojen uunit saattoivat savuttaa sisään, ja valolähteinä paloivat kynttilät. Holstit tuskin olisivat muutoinkaan jättäneet tupaansa paljaita hirsiseiniä, mutta kirveen jälkien vuoksi niin ei missään tapauksessa olisi voinutkaan tehdä.

Hirret sinänsä ovat kestäneet hyvin, ja ne ovat nykyisessä peruskorjatussa talossa alkuperäisintä. Kuvista näkee, että hirret ovat suuria ja paksuja. "Alimpiin tietysti oli tullut hiukan lahovikoja, mutta huomasin, että nurkkiin rakentajat olivat panneet tervarosoa, ja sehän ei mätäne millään", Pentti Holsti kertoo.

Kovin pahasti eivät olleet kärsineet edes tuvan lattialankut, vaikka alla ei ollut minkäänlaista rossipohjaa. Lattian eristeenä kivijalkaa kiersivät multapenkit. Kun kivijalan luukut vielä oli tukittu, niin kuin joskus lämmön säästämiseksi oli tapana, ja kun lattioihin myöhemmin laitettiin monessa talossa hengittämättömiä mattoja, se hautoi ja mädätti lankut – ja niitä vaurioita Holstitkin löysivät kamarien puolelta.

Käräjöinti jättää jälkensä arkistoihin

Talo on vuodelta 1783, mutta asuttu täällä on ennenkin: maatila on ollut Holstien suvun hallussa vuodesta 1623 – sinne asti on Kansallisarkistossa viihtyvä Martti Forsten onnistunut suvun historiaa jäljittämään, ja siitä taaksepäin jäljittäminen onkin asiakirjojen puuttumisen vuoksi vaikeaa. Tuohon aikaan suurvalta Ruotsi yhdisti ja hajotti Eurooppaa 30-vuotisella sodalla, ja monen suomalaisen rengin ja talon pojankin kansainvälistyminen tarkoitti sotimista Saksan maalla. Baijerissa noita unohtumattomia suomalaislegendoja elää yhä.

Sukututkijat tietävät, että rauhallinen ja sopuisa elämä ei jätä tunnistettavia jälkiä. Mitä enemmän ihmisillä on ollut taipumusta rötöstelyyn tai käräjöintiin, sitä helpommin löytyy asiakirjoja ja sitä elävämpää dokumenttia historiasta tulee. "Tälläkin tilalla varsinkin yksi isäntä 1600-luvun lopulla näyttää olleen hankala; hänestä on paljon aineistoa", Pentti Holsti kertoo varhaisesta esi-isästään.

"Ja eräästä isännästä oli pappi kirjoittanut itselleen muistiin: Maata kyllä osaa viljellä, mutta yhtään ei käy kirkossa."

Peruskorjauksen aikaan vuonna 1991 talosta sentään paljastui toisenlaisiakin menneisyyden jälkiä. Kun vanha vuorilaudoitus purettiin, seinästä löytyi teksti: Anno 1783 AAS sekä Den 30 Maj 1815 JAS. Pentti Holsti tulkitsee:

"Ensimmäinen tarkoittaa, että talon on rakentanut Anders Andersson Holsti ja ilmeisesti Andersin poika, Johan Anderson Holsti on toukokuussa 1815 rakentanut taloon jotakin lisää."

Toinen pääty kamareineen on myöhemmältä ajalta, vuodelta 1918. Ilmeisesti paikalla on ollut vastaavanlaiset kamarit, jotka huonokuntoisuuden vuoksi oli tuolloin rakennettu uudelleen.

Porvoon museo antoi talosta lausuntonsa

Tuohon aikaan rakentajat tekivät mitä oli tehtävä ja hävittivät sen, mille ei ollut käyttöä; nyt peruskorjaus on eräänlaista neuvottelua menneisyyden kanssa. Vieraan silmään vanha, 1900-luvun alun tyyliin peruskorjattu maalaistalo keskellä kumpuilevaa itäuusmaalaista viljelymaisemaa on viehättävä, tottakai, mutta onko se asukkaiden kannalta toimiva?

Vieras ei ole joutunut täällä siivoamaan, ei pesemään ikkunoita, ei miettimään, mihin saviset saappaansa riisuisi. Vieras näkee vanhan, 1930-luvulta peräisin olevan tuvanuunin, mutta sitä, esimerkiksi, hän ei näe, että entisessä 20 leivän uunissa onkin nyt sähkövastukset, joilla talo yösähkön aikaan lämpiää.

"Aiemmin tuolla paikalla oli puuhella, mutta se on purettu, ja vanhempi leivinuuni oli vieläkin suurempi. Kun työväkeä oli paljon, myös leipää kului paljon", Pentti Holsti kertoo. Jaakko taas kertoo nykyisten ratkaisujen toimivuudesta:

"Vanhasta ei tietenkään saa toimivuudessa uuden veroista. Peruskorjaus on aina jonkinlainen kompromissi. Tässä uusi ja vanha toivon mukaan ovat jonkinlaisessa sovussa keskenään. Toisaalta kuka hullu rakentaisi uuteen taloon nykyisin näin isoja huoneita kuin tämä tupa on. Tässähän on kauheasti siivottavaa ja ylläpidettävää."

Jaakko hakee tukea tälle näkemykselleen äidiltään, Raija Holstilta, mutta tuki tuntuu jäävän heikoksi: Raijan mielestä siivousvälineet keskuspölynimureineen ovat nykyisin niin hyviä, että ongelmia ei ole. Näin paljastuu sukupolvien kuilu sen lievimmässä muodossa.

"Suurimman nykyaikaistamisen tupa koki keittiön kaapistojen vuoksi, mutta ne oli pakko hankkia. Emme me sentään missään museossa voi asua."

Museoihmisiä oli kyllä mukana vanhan arvioinnissa, ja Porvoon museo antoi talosta myös lausunnon, joka tarvittiin tuolloin, 1990-luvun alussa, lainoitusta varten. Lausunnossa Holstien talo katsottiin rakennushistoriallisesti merkittäväksi. Niin katsottiin myös muutama muu talo Porvoon Kaarenkylästä.

Vanha kylä on nyt kulttuurimaisemaa

Kävelemme pihamaalla, keskellä Kaarenkylää jota Itä-Uudenmaan liiton maisemanhoitosuunnitelmassa kutsutaan kulttuurimaisemaksi. Sitä se tietysti onkin, kahdessakin merkityksessä: alunperin kulttuuri, cultura, tarkoitti viljelyä. Täällä pellot ovat laajoja, siellä täällä niiden keskellä on pieni metsäsaareke, ja tiiviit rakennusryhmät ovat kokoontuneet kyliksi matalille kumpareille. Vuoden 1778 kuninkaan kartasta näkee, että kylän ydin on aivan entisellä paikallaan samojen peltojen keskellä.

Täälläkin maatilojen koko on kasvanut ja määrä vähentynyt, ja neljästä sadasta asukkaasta on jäljellä ehkä kaksisataaviisikymmentä. Nyt lasku on pysähtynyt. Kaarenkylä on sikäli erikoinen, että vaikka kauppa ja koulu on lopetettu, kylässä on päiväkoti.

Täältä käydään muualla töissä. Olemme vanhan Porvoo–Mäntsälä-tien varressa, ja muun muassa Sköldvikin öljynjalostamo työllistää seudun asukkaita. Jotkut käyvät töissä Helsingissä saakka; siellä Jaakko Holstillakin on päivätyönsä.

Pihasta näköetäisyydellä, vajaan kilometrin päässä, on Raija ja Pentti Holstin uudisrakennus, talouskeskus, jossa Jaakko nyt isännöi. "Rakensimme vaimoni kanssa tuon talouskeskuksen uuteen paikkaan, mutta sitten kun isännyys vaihtui, palasimme tähän. Äitini ja isäni asuivat tässä aikaisemmin, ja heidän kuoltuaan talo oli muutaman vuoden autiona."

"Uudessa paikassa olimme vähän kuin siirtolaisviljelijöitä; rakensimme alusta alkaen uuden talouskeskuksen, joka onneksi edelleenkin varsin käyttökelpoinen. Minulle tähän vanhaan taloon palaaminen ei ollut niin iso muutos, kun tämä on syntymäkotini, mutta Raijalle se tietenkin oli sitä", Pentti Holsti kertoo.

"Siellä entisessä paikassa laitoimme kaiken itse, joka rakennuksen nurkka ja pihan kivenkolo tuli tutuksi. Siellä oli omaa reviiriä ja senpä takia muutto vanhaan päärakennukseen tiiviisti rakennettuun kyläkeskustaan oudoksutti. Nyt kun tässä on jo vuosia asuttu, ovat lähinaapurit tulleet tavattoman tärkeiksi", sanoo Raija Holsti.

No, tämä on, kuten tuli sanottua, reissun maailma, ja Raija Holstin, Pentin lapsuuden ystävän ja oppikouluajan luokkatoverin, yksi reissu on ollut matka tämän peltoaukean yli. Sen matkan pituudesta eivät kerro metrit tai kilometrit: kokemuksilla ei taida olla mittayksikköä.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi