SYYSKUU, 21.8.2006

"Heddi, herää, minulla on idea"

Hedvig ja Hannes Gebhard olivat oivallinen työpari, mies ehtymätön ideoiden tuottaja, vaimo niiden järkevä toteuttaja. Hanneksen panos Suomen historiassa on tunnustettu sekä elämäkerran voimin että monin muisteluteoksin. Nyt on tullut aika nostaa esiin myös Hedvig.

Hedvig Gebhard, sukuaan Silén, nuorena. Pellervon arkisto Elämäkerran tekijät, kirjoittaja Riitta Mäkinen ja professori Anna-Liisa Sysiharju. Markku Nummi

Punatukkaisen tytön ”leiskunta” 1800-luvun lopun yliopiston kieliriidoissa muuttui vauhdikkaasti ruotsinkielisyydestä suomenmielisyydeksi, kertovat aikalaistodistukset.

Nuori Hedvig Silén osasi muuttua silloin, kun muutosta tarvittiin ja kielenvaihdos oli tarpeen noina isänmaan rakentamisen alkuvuosina.
Tärkein kieliherätykseen saattelija oli tytölle suomen tunteja antanut Hannes Gebhard. Ennen pitkää nuoresta miehestä tuli myös puoliso ja työtoveri.

Aviopuolisot vaikuttivat monella tapaa Suomen historiaan, oli kysymyksessä sitten yhteiskunta, talouselämä tai kulttuuri. Työparina he aloittivat kirjankustannuksesta, mutta eniten mainetta he saivat Pellervo-Seuran perustajina. Jälkipolvet antoivat heille ansiokkaat lisänimet: suomalaisen osuustoiminnan ”äiti” ja ”isä”. Jopa seuran nimikin on Hedvig-rouvan keksimä. Kalevala oli kieliopinnoissa käynyt tutuksi.

Talousneuvos Hedvig Gebhardin (1867-1961) henkilökuva on kaikkiaankin täynnä yllätyksiä. Hedvig oli yksityiskauppiaan tytär, mutta ajoi innokkaasti osuustoiminnan aatetta. Poliittisesti hän oli sosiaalisista parannuksista kiinnostunut kokoomuslainen, joka piti yhteyksiä työväenliikkeeseen. Syntyperäisestä kaupunkilaistytöstä ja sivistyneistörouvasta sukeutui myös työteliäs pientilan emäntä.

Mainetta Hedvig niitti ennen kaikkea naisasianaisena. Mutta hänen mielestään naisen olojen parannus ei aina alkanut suurellisesti yhteiskunnallisesta osallistumisesta vaan arkisesti keittiöstä.

Elävän kuvan tästä monipuolisesta naisesta piirtää uunituore teos Eteenpäin ja ylöspäin. Hedvig Gebhardin osuus ja toiminta. Elämäkerran ovat laatineet tutkija, valtiotieteiden maisteri Riitta Mäkinen ja Gebhardien pojantytär, professori Anna-Liisa Sysiharju.

Jeppe kirjoittaa Stopelle

Pellervo-Seura oli Gebhardien luomus ja seurasta tuli myös nyt julkistetun elämäkerran ”kummi”. Iäkäs Sysiharju otti 2003 yhteyttä seuraan, jonka avulla löytyi kirjoittajakumppaniksi Mäkinen. Sysiharju saneli nauhalle oman osuutensa. Hänen kauttaan runsaasti perheen perimätietoa saatiin talteen. Esimerkiksi Hedvigin nuoruusvuodet saivat näin uutta valoa.

Mäkisen taustatutkimus keskittyi lähdekirjoihin, muihin julkaisuihin, lehtiin ja arkistojen kokoelmiin. Enimmät Gebhardien paperit on siirretty Kansallisarkistoon, jonka kansioihin on kertynyt kirjeitä, muistiinpanoja, artikkeleiden käsikirjoituksia ja luonnoksia, muistilappuja ja talouden kirjanpitoa. Tutkimus edellytti tutustumista myös muiden aikalaisten kokoelmiin, valtiopäiväasiakirjoihin ja niiden yhteisöjen arkistoihin, joissa Gebhard vaikutti.

”Hedvig ei pitänyt päiväkirjaa ja hänen kirjeistäänkin on löytynyt vain osa. Luonteensa mukaisesti hän kirjoitti napakoita kirjeitä, joissa käsiteltiin käytännön asioita”, Mäkinen sanoo.

”Sen sijaan nuoren Hanneksen eli Jepen kirjeistä ystävälleen Stopelle eli Kaarlo Ståhlbergille saa tietoa vaikkapa siitä, miten nuoret tutustuivat. Heddin ja Hanneksen mahdollista kihlausta pohtivat kirjeissään myös Nippe eli Niilo Liakka ja Kassu eli Kasimir Leino.”

Erinomaisesti perheen yksityiselämää valottavat myös tilikirjat, joita Hedvig piti ja joihin oli tarkkaan merkitty perheen menot jokapäiväisistä ruokaostoksista kirjoihin, matkoihin ja lasten leluihin.

Hannes Gebhardin leipätyö oli yliopistolla. Hän toimi kassanhoitajana, dosenttina ja professorina. Hänen asiantuntemustaan käytettiin hyväksi myös lukuisissa julkisissa toimissa. Tunnettu agraaripoliitikko hänestä tuli jo 1900-luvun alussa, kun hän tilattoman väestön alakomiteassa tutki Suomen maanomistusoloja.

Osuuskassojen Keskuslainarahastoa Hannes Gebhard johti kuolemaansa 1933 asti. Johtamastaan Pellervo-Seurasta hän ei koskaan nostanut palkkaa, vaan hänelle työ oli luottamustoimen kaltaista mutta sitäkin intohimoisempaa järjestötyötä. Samanlainen innostuksen kohde oli Pienviljelijäin Keskusliitto, jonka hän perusti 1922.

Gebhardien perheeseen syntyi kolme lasta. Vanhin poika sai persoonallisen nimen Oras. Maiju-tyttärestä tuli sittemmin äitinsä työn jatkaja kotitalouden rationalisoijana – ja kuuluisuus astiankuivauskaapin keksijänä. Lapsista nuorin Tapio kuoli tuberkuloosiin kymmenvuotiaana.

Perheen taloudenhoitajista pitkäaikaisin oli Fanny Hallava, joka oli yhtä paljon perheenjäsen kuin palkollinen. Viimeiset vuotensa Fanny eli yhdessä Maijun kanssa vähitellen hiljenneessä kodissa.

Vuonna 1919 syntynyt Anna-Liisa saapui perheeseen kasvattilapseksi isänsä Oraan kuoltua tapaturmaisesti ja muun perhetilanteen muututtua. Tyttö sai läheltä seurata isovanhempiensa toimeliasta elämää ja koota kokemuksia, joista nyt ikäihmisenä syntyi kirja.

Teetä ja leivoksia

Elämäkerran kirjoittajat eivät tunteneet toisiaan vanhastaan, mutta pitkästä työrupeamasta kehittyi lämmin toveruus. Lempäälässä asuva Mäkinen matkusti säännöllisesti Helsinkiin arkistojen ääreen ja tapaamaan Sysiharjua.

Teoksen varsinainen kirjoitustyö oli nuoremman harteilla. Yhteisissä tapaamisissa keskusteltiin Mäkisen edeltäpäin lähettämistä tekstiluonnoksista. Vaikka naiset tulkitsivat joitain asioita hieman eri tavoin, sopu säilyi, vakuutettiin Pellervo-Seurassa järjestetyssä kirjan julkistamistilaisuudessa.

”Me joimme teetä ja söimme leivokset. Heddikin antoi omana aikanaan arvoa hyville konditoriatuotteille, joten tällaiset teehetket sopivat meille hyvin”, Mäkinen tunnustaa.

Heddi-rouvan kuva tarkentui sitä mukaa kuin tutkimustyö edistyi. Tekijät kiittelevät arkistojen tutkimisavusta myös toimistopäällikkö Anne Äyräväistä, joka Pellervo-Seurassa toimiessaan veti erityistä Hedvig-projektia. Se edusti hyvinkin gebhardilaista aatetta. Ydinajatus oli saada enemmän naisia ja nuoria liikkeen johtopaikoille.

Hedvig Gebhard on suomalaisen naisliikkeen suuri nimi ja sellaisena kirja antaa hänestä perusteellisen kuvauksen. Hän oli muun muassa 1892 perustetun Naisasialiitto Unionin perustajajäsen ja myöhemmin Suomalaisen Naisliiton monivuotinen puheenjohtaja.

Kielitaitoisena naisena hän usein edusti maataan ulkomailla niin naisliikkeen kuin muidenkin toimialojensa nimissä. Gebhardit olivat kumpikin valmiita matkustamaan koko ikänsä. Niinpä jo avioliiton alkuvaiheessa tehtiin Saksan-matka, jolla Hanneksen oli tarkoitus opiskella maatalouden tilastojen tekoa.

Mutta kotiin tuotiinkin yhdessä yllättävä tuliainen: osuustoiminta.

Lehtinaisen uutteruutta

Pellervo-Seuran perustaminen 1899 on talouselämän ”suuri kertomus”. Lähes myytin tasolle on kiteytynyt Hattulan lumipyryisessä illassa käyty keskustelu, jossa Hannes Gebhard ja kansakoulutarkastaja Mikael Johnsson, myöhemmin Soininen, päättivät luoda uuden ”organisatsionin”.

Hedvig oli kertomuksessa mukana alusta asti. Seuran perustama Pellervo-lehti kaipasi tekijöitä, ja Hedvig, jonka nuoruuden unelma oli ollut lehtinaisen työ, pääsi nyt omalle alalleen. Hänen ideoimiaan olivat emännille tarkoitetut palstat, joihin hän pestasi avustajiksi tuttavapiirinsä naisia. Hedvig toimitti yksin myös Pellervon 20 vuotta ilmestynyttä ruotsinkielistä painosta.

Myöhemmin Hedvig Gebhardista tuli Kotilieden kantava voima. Hän kuului lehden toimituskuntaan kuolemaansa asti.

Osuustoiminnan päättäjän paikalle Hedvig pääsi, kun hän 1905 oli perustamassa helsinkiläistä Osuusliike Elantoa. Kauppa menestyi ja erityisen tunnetuksi se tuli modernista leipomostaan. Kun osuuskauppaliikkeen jako 1916 tapahtui ja Elanto hylkäsi SOK:n, Hedvig tuohtui ja lähti asiaa käsitelleestä kokouksesta ulos ovet paukkuen.

”Äsken tapahtunutta Elannon ja HOK:n yhdistymistä hän varmaan olisi kannattanut”, Mäkinen arvelee. Elannon jälkeen Hedvig Gebhard tekikin pitkän päivätyön SOK:n hallintoneuvostossa.

Hannes Gebhard antoi naisen työlle arvon ja monta kertaa julkista tunnustusta vaimolleen, jonka avulla myös Pellervo-Seuran jokapäiväiset työt sujuivat. ”Kun me muut väsyimme, hän jaksoi”, mies kiitteli vaimonsa uutteruutta.

Mäkisen mielestä Hannes kuitenkin oli sikäli aikansa vanki, ettei osannut vetää muita naisia mukaan osuustoimintaan. Hedvig yritti, mutta jäi yrityksessään yksin.

Elämäkerran kirjoittaja uskoo, että työparina Gebhardit onnistuivat, koska he sopivasti täydensivät toisiaan. Hannes oli suurten visioiden mies. Aamulla hän saattoi herättyään ensi sanoikseen huudahtaa: ”Heddi, Heddi, herää, minulla on idea!”

”Vaimo sai voimaa miehen innostuksesta, Hannes taas luotettavan tuen, kun innostus korkeapaineisen työrupeaman jälkeen tapasi muuttua väsymykseksi ja masennukseksi”, Mäkinen jatkaa.

Hanneksen kuoltua Heddillä oli vielä pitkä elämä ja suuria tehtäviä edessään. Hänen edustustehtävistään kenties dramaattisin oli talvisodan aikainen matka Ruotsiin, jossa hän piti puheita Suomen puolesta.

Mikään hellan vieressä viihtyvä kodin ihminen Heddi ei ollut. Keittiössä ja lastenhoidossa häntä auttoivat apulaiset. Mäkinen oikeastaan säälittelee sitä, etteivät Heddi ja lapset paljonkaan tunnu kokeneen fyysistä läheisyyttä, hellää ”emo ja poikaset” -suhdetta. Heddi esimerkiksi ei imettänyt lapsiaan, ja synnytysten jälkeen hän alkoi nopeasti käydä kokouksissa, lähteä matkoille ja hoitaa ulkopuolisia vastuitaan.

Vasta perheen neljännen polven pienokaisten seurassa Heddi kunnolla ”huomasi lapsen”. Sysiharjujen lasten syntyessä Hedvig oli jo kahdeksissakymmenissä.

Yllättävin elämäkerran tiedoista on, että kerran Gebhardien perheessä jopa pidettiin avioeroa mahdollisena. Sysiharjun mukaan yhteinen suru, vanhemman pojan kuolema, joka sattui juuri pahimman aviokriisin aikaan, saattoi kuitenkin puolisot jälleen yhteen.

Jos Hannes antoi tunnustusta Heddilleen, antoi Heddikin Hannekselleen. Hieman huvittuneena on Pellervossa toistettu, miten ansioistaan kiitelty vanha Hedvig vähän vierasvoittoisella suomellaan totesi olleensa ”vain muurahainen Hanneksen rinnassa”.

Naisten kotityö kunniaan

Lehtityö oli Hedvigille otollista, mutta niin myös politiikka. Molemmat Gebhardit pääsivät Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan kansanedustajiksi 1907. Hedvig Gebhard oli yksi niistä 17:stä naisesta, jotka tuolloin tekivät parlamentaarista maailmanhistoriaa. 20-luvulla hän oli eduskunnan jäsen kahteen otteeseen ja olisi tahtonut jatkaa pidempäänkin, mutta puoluepoliittisista syistä hänet syrjäytettiin.

”Hedvig ei ollut kiinnostunut varsinaisesta puoluepolitiikasta”, Mäkinen sanoo. ”Nimenomaan politiikassa näkyivät hänen sillanrakentajan kykynsä. Hän oli suomettarelainen ja kokoomuslainen, mutta teki tuloksellista yhteistyötä muun muassa vasemmistolaisen Miina Sillanpään kanssa. Heistä syntyi tavallaan taistelupari, sillä he joutuivat yhdessä kokemaan rankkaakin vastustusta.”

Hedvigin valtteja olivat rohkeus ja sitkeys. Ensimmäisestä vastoinkäymisestä ei kannattanut masentua, vaan lähteä uudessa tilanteessa liikkeelle uusin voimin.

Kotitalouden koulutus oli yksi Hedvig Gebhardin aloitteiden aiheita valtiopäivillä. Hän, kuten miehensäkin, uskoi, että Suomesta syntyy vauras maa ammattitaidolla eikä ammattitaitoa tarvittu vain esimerkiksi pientilan pelloilla ja navetassa, vaan myös kotitaloudessa.

Heddiä itseään veti puoleensa ennen kaikkea puutarha. Kun perhe hankki Koivuniemen pientilan Lopelta, sen rantaan viettävä piha muuttui Heddin voimin kukkivaksi rinteeksi ja vihannesmaaksi. Heddi oli muutenkin aktiivinen tilanpitäjä ja piti huolta Koivuniemen töistä neuvotellen niistä tilanhoitajan kanssa.

”Kun Hannes pukeutui mielellään valkeaan kesäpukuun ja olkihattuun ja kulki keppi kädessä katselemassa viljelyksiä, Heddi veti ylleen vahvan pumpulimekon, saappaat ja rukkaset ja haki paikoiltaan talikot ja haravat. Talvella hän saattoi kavuta katolle lumen pudotukseen”, kerrotaan elämäkerrassa.

Vanha Hedvig säilytti henkisen vireytensä loppuun asti. Eikä urheilullisen, ulkoilmaelämää suosineen naisen fyysinenkään kunto aivan heti rappeutunut.

Seitsemänkymppisenä Heddi herätti huomiota lähtemällä Maijun kanssa luistinradalle. Lähistöllä olleet koulutytöt vähän tirskuivat mummolle, mutta kun tämä alkoi tehdä kaarroksiaan, oli pakko ihailla: ”Hei, se osaa.”

Teksti: Kaisa Simola
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Tekstit 9/06 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |