18 | 01 | 2001
Luonnonsuojelu
ja maaseudun kohtalon kysymykset
Luonnonsuojelu sytyttää lehtien pääkirjoituksissa,
kolumneissa ja yleisönosastoissa räiskyviä tunneroihuja. Luonnonsuojelija, tuo
risupartainen ja salamyhkäinen kaupunkilainen, on laatinut EU:n tuella pirullisen juonen,
jolla koko maaseutu näivetetään pikkuhiljaa hengiltä.
Vai ovatko viholliskuvat väritettyjä? Onko
luonnonsuojelija oikeasti rohkea ja pyyteetön kansalainen, joka koettaa puolustaa
hiljaista päämiestään luontoa rahan ylivallalta ja ihmistä itseään hiipivältä
ekokatastrofilta?
Keskustelu maaseudun ja luonnonsuojelun suhteista sai tulta vuodenvaihteessa, kun
Maataloustuottajain keskusjärjestö MTK päätti jättää Suomen luonnonsuojeluliiton
viimevuotisen jäsenmaksun maksamatta. MTK on ollut luonnonsuojeluliiton ulkojäsen useita
vuosia.
"Olemme olleet tyytymättömiä ennen kaikkea luonnonsuojeluliiton
nuorisojärjestön Luonto-Liiton toimintaan. Eripuraa herättävät lähinnä
Luonto-Liiton suhtautuminen yleensä suomalaiseen metsätalouteen, kannanotot Naturaan ja
suhtautuminen metsien PEFC-sertifiointiin. Mielestämme Luonto-Liitto levittää
maailmalle väärää tietoa ja toimii samalla kilpailijoidemme eduksi", MTK:n
ympäristöjohtaja Markku Tornberg sanoo.
Suomen luonnonsuojeluliitto erosi puolestaan viime syksynä Suomen
metsäyhdistyksestä.
"Metsäyhdistyksen valistuskampanja, jota levitettiin muun muassa kouluihin, oli
suunniteltu liiaksi metsäteollisuuden ehdoilla", sanoo luonnonsuojeluliiton tuore
puheenjohtaja, Joensuun yliopiston tutkija, biologi Heikki Simola.
Tornbergin mukaan riita on turhan vahva sana kuvaamaan vallitsevaa tilannetta.
"Kyseessä oli kuitenkin tietoinen provokaatio. Tapahtuma oli kerrallinen, ja
tämän vuoden jäsenmaksuista päätetään aikanaan erikseen."
Heikki Simola toivoo, että molemmista irtiotoista kasvaisi hedelmällinen vuoropuhelu.
"Ero on selkeämpi asetelma kuin näennäinen konsensus. Jos asioista päästään
keskustelemaan puhtaalta pöydältä, voidaan ongelmakohtiin käydä käsiksi ja löytää
aito yhteisymmärrys."
Missä oikein mättää?
Kuka on metsän valtias?
MTK:n ja luonnonsuojelijain näkemyserot koskevat nimenomaan metsäpolitiikkaa. Markku
Tornberg väittää, että metsien suojelu on mennyt Suomessa liiallisuuksiin.
"Noin 40 eurooppalaista tiedemiestä totesi hiljattain, että Suomessa on enemmän
kuin missään muussa maassa kansainvälisen luontojärjestön IUCN:n kriteerien mukaan
tiukasti suojeltuja metsiä. Se, onko suojelu kohdistettu oikein, on hyvä kysymys, ja jos
Etelä-Suomessa metsiä joudutaan suojelemaan lisää, idän ja pohjoisen ylisuurta
suojelua on vastaavasti purettava."
Heikki Simola sanoo, että suojelutarvetta - ja ylipäätään koko luonnonsuojelua -
ei pitäisi määritellä taloussuhdanteiden tai muissa maissa harjoitetun politiikan
mukaan. Niinikään "se, mikä ihmisistä tuntuu mukavalta" tai se, minkä
verran esimerkiksi suojelumäärärahoja on käytetty edellisiin vuosiin verrattuna, ovat
epämääräisiä ja pettäviä lähestymistapoja.
"Suojelu olisi aina määriteltävä ensisijaisesti ekologisin perustein.
Pitemmällä tähtäyksellä kysymys on uudesta ajattelutavasta: talous olisi sovitettava
luonnon kantokyvyn rajoihin sen sijaan, että luontoa yritetään pakottaa kulloinkin
vallitsevaan yhteiskuntapolitiikkaan tai talouskäsityksiin."
Tornberg sanoo, että ennen kuin uusia alueita vaaditaan suojeltaviksi, pitäisi
tutkia, onko vanhoista suojelualueista ollut hyötyä.
"Edes Etelä-Suomen metsien suojelua selvittänyt Ruuhijärven työryhmä ei
pystynyt siihen. Pelätäänkö tutkimista siksi, että huomattaisiinkin, että lajien
säilyminen riippuu muista asioista kuin suojelun määrästä?"
Simolan mukaan Suomen metsissä on nykyisin noin 700 välittömästi uhanalaista
eliölajia.
"Nykyiset suojelualueet eivät niiden pelastamiseen riitä. Erityisesti
Etelä-Suomen metsissä, joista on suojeltu vain 1 %, lisäsuojelun tarve on huutava.
Suomen luonnon monimuotoisuudesta pitää huolehtia Suomessa, sillä emme voi laskea sen
varaan, että Venäjän Karjalassa vanhojen metsien lajisto säilyisi edes muutamia
vuosikymmeniä."
Sauli Niinistö ja monimuotoisuus
Valtiovarainministeri Sauli Niinistö piti
muutama vuosi sitten kuuluisan ötökkäpuheensa, jolla hän saavutti suurta suosiota.
Niinistö kyseenalaisti kaikkien pieneliöiden suojelun mielekkyyden.
Heikki Simola arvioi, että puhe ja sen huvittuneen hyväksyvä vastaanotto osoittivat,
ettei luonnon monimuotoisuuden tarvetta ole oikein ymmärretty. Hänen mukaansa asiasta
olisi levitettävä enemmän tietoa.
"On masentavaa, että päättäjät ikään kuin vitsinä voivat päästellä
suustaan tällaisia älyttömyyksiä. Ollaan hyvin vaarallisella tiellä, jos
väitetään, ettei jokin aarnimäihiäinen tarvitse suojelua."
Simolan mukaan eliölajeilta on kestänyt miljoonia vuosia kehittyä nykyiseen tilaansa
ja löytää oma tehtävänsä ekosysteemissä. Jos ihminen noin vain tuhoaa luonnon
aikaansaannokset, sillä voi olla ennen pitkää kohtalokkaat seuraukset myös hänelle
itselleen. Simola korostaa sitä, ettei ekosysteemien mutkikkaita vuorovaikutussuhteita
tunneta likikään riittävästi.
"Siksi pitäisi mieluummin noudattaa varovaisuusperiaatetta kuin lähteä ottamaan
vakavia ekologisia riskejä lyhytnäköisen taloudellisen edun nimissä."
Tornbergin mukaan monimuotoisuus on kyllä MTK:n tiedossa, ja järjestö on perustanut
sitä varten oman ohjelman.
"Luonnonsuojelujärjestöt eivät vain jostakin syystä pidä sitä minkään
arvoisena", hän ihmettelee.
Hän sanoo, ettei yksittäisten lajien suojelussa ole mieltä niiden luontaisten
esiintymisalueiden ulkopuolella, jos laji ei ole muualta vaarassa hävitä.
"Esimerkkinä Hämeestä äskettäin löytynyt kuukkelipariskunta. Epäilen jopa
vahvasti, että joku oli tuonut linnut sinne repussaan voidakseen vaatia alueen suojelua.
Pohjoisessa kuukkeli on kuitenkin varsin yleinen lintu eikä sillä ole hätää."
"Etelän kuukkelit ovat viimeisiä esiintymiä vanhoilla asuinalueillaan.
Esimerkiksi kuukkelin, riekon, ahman ja metsäpeuran luontaista esiintymisaluetta on
periaatteessa koko havumetsävyöhyke. Suojelusta tinkiminen reuna-alueilla johtaisi
siihen, että esiintymät pienenisivät mielivaltaisesti. Jokin on reunaa aina",
Simola sanoo.
Mikä on oikea suojelukorvaus?
Erimielisyyksistä huolimatta Simola arvioi, että
MTK:n ja luonnonsuojelujärjestöjen näkemykset metsänkäytöstä eivät ole niin
kaukana toisistaan kuin äkkiseltään kuulostaisi.
"MTK:lla kyse lienee paljolti valtapolitiikasta. MTK on menettänyt EU:n aikana
asemiaan, ja kovat puheet ovat etujärjestöjen perinteinen konsti tehdä itsensä
näkyväksi. Ainakin tavalliseen maaseutuväestöön verrattuna niissä on
ylimääräistä ruutia."
Markku Tornberg nostaa esiin viime keväänä tehdyn tutkimuksen, jossa
metsänomistajilta kysyttiin, tarvitaanko Suomessa lisää metsiensuojelua.
"Kokonaismäärästä 77 % oli sitä mieltä, ettei lisäsuojelua tarvita, 16 %
oli sitä mieltä, että tarvitaan, ja 7 % ei osannut sanoa kantaansa.
Viljelijämetsänomistajista 87 % vastusti lisäsuojelua ja vain 5 % oli sen kannalla.
Kaupunkilaismetsänomistajistakin vain 21 % kannatti lisäsuojelua."
Simola arvelee, että rantojensuojeluohjelma tarjosi aikoinaan MTK:lle oivan
tilaisuuden nostaa profiilia ohjelman äänekkäällä vastustuksella, ja että
Natura-valitusten rumba polkaistiin pystyyn samalla sabluunalla.
"On annettu ymmärtää, että olisi tapahtumassa suuri vääryys.
Suojelukorvaukset ovat kuitenkin olleet asiallisia, ja useimmat metsänomistajat ovat
olleet niihin täysin tyytyväisiä. Uskon, että kunhan tunnekuohu laantuu, likimain
kaikki hyväksyvät lopputuloksen."
Markku Tornberg myöntää, että jotkut ovat pitäneet korvauksia jopa erittäin
hyvinä. Mutta eivät kaikki.
"Kiistatapauksissa metsänomistajan oikeusturva vaatisi sitä, että jokin
ulkopuolinen, riippumaton elin, arvioisi korvausten määrän. Nyt metsänomistaja jää
täysin ympäristöviranomaisten eli valtion armoille."
Neuvontajärjestöjen talutusnuorassa
Heikki Simolan mielestä suojelukiistat ovat nousseet
itseään suuremmaksi asiaksi. Hän muistuttaa, että avainbiotooppien suojelu koskettaa
enimmilläänkin vain muutamaa prosenttia Suomen metsämaasta, eikä se voi uhata sen
enempää metsäteollisuutta kuin metsänomistajiakaan.
"Kysymys on mielikuvien kamppailusta. Joskus medioissa annetaan joko tahallaan tai
puutteellisin tiedoin semmoinen kuva, että luonnonsuojelijat olisivat ajamassa koko
metsätaloutta alas. Se ei pidä paikkaansa - tottakai metsiä on voitava
käyttää."
Simola tähdentää, että metsätalous on hoidettava kuitenkin ekologisesti
kestävällä tavalla.
"MTK:n ja metsäteollisuuden ajama PEFC-sertifikaatti, joka voidaan myöntää
käytännössä kaikelle puuntuotannolle, ei turvaa lajeja läheskään yhtä hyvin kuin
luonnonsuojelujärjestöjen kannattama FSC-merkki."
Simolan mukaan neuvontajärjestöillä on ollut sekä Suomen metsä- että
maataloudessa runsaasti valtaa.
"Valistus on ollut tehoperäistä, korostanut hyödyn maksimointia.
Neuvontajärjestöt ovat painottaneet mieluusti sitä, että heidän oppinsa ovat ainoa
oikea tapa toimia, ja usein ohjaukseen on liittynyt myös taloudellisia
pakkokeinoja."
Luonnonsuojelussa on kysymys myös koulutuksesta ja kulttuurista. Simola pohtii, että
suomalaisten käsitykset hyvästä metsästä pohjautuvat jo kansakoulussa alkaneeseen
metsävalistukseen.
"Tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö pitää eniten tasaikäisestä,
siististi hoidetusta harjumänniköstä. Vain pieni prosentti pitää kauniina
ryteikköistä aarniometsää, jossa on myös lahopuuta. Mutta päätehakkuuikää
lähestyvä hongikko on malliesimerkki vanhan saksalaisen metsähygienian oppien mukaan
köyhdytetyistä ekosysteemeistä. Luonto on joustava ja sopeutuu muutoksiin, mutta
köyhät ekosysteemit ovat aina hyvin haavoittuvia."
Bioenergiasta maaseudun valtti
Simola uskoo, että luonnonsuojelujupakoissa puretaan
usein paineita, joiden aiheuttajat ovat vallan muualla.
"Pohjimmiltaan kyse on siitä, että teollisuuden tuottavuus on nimenomaan
automaation myötä noussut viime vuosikymmeninä huimasti, ja kansantuotteen ja elintason
kasvu on heijastunut myös palvelualoille. Mutta peruselinkeinot, kuten maa- ja
metsätalous, ovat jääneet junasta, koska ekosysteemien tuottoa ei kerta kaikkiaan voi
rajattomasti lisätä. Maaseudun asukkaat ovat oikeutetusti huolissaan toimeentulostaan -
kirjaimellisesti leivästään."
Simola sanoo, että nyt tarvitaan aivan uudenlaista, kestävää maaseutuajattelua.
Hänen mukaansa välineitä ja keinoja kyllä löytyy; eniten vaadittaisiin poliittista
tahtoa.
"Suurimmat haasteet - ne ovat maailmanlaajuisesti todella isoja kysymyksiä -
tarjoaa energiahuolto. Esimerkiksi pienpuun korjuu ja poltto pienissä energialaitoksissa
monipuolistaa metsäsektoria ja luo varmasti uusia työpaikkoja."
Simola visioi myös maataloustuotannolle uusia näköaloja.
"Fossiilisten polttoaineiden kuten öljyn korvaaminen uusiutuvilla
energiamuodoilla käy yhä tarpeellisemmaksi. Karjanlannan ja ja teurasjätteiden
biokaasua on kokeiltu pienimuotoisesti, ja tekniset ratkaisut alkavat olla hallinnassa.
Tämä on erittäin lupaava alue, jolla maatilojen energiaomavaraisuutta voidaan lisätä
ekologisesti terveellä tavalla."
Rypsiöljyä käytetään koneöljynä jonkin verran Suomessakin. Sen sijaan
biomassa-alkoholi, joka on yleinen bensiinin korvike muun muassa Etelä-Amerikassa, on
jäänyt Simolan mukaan valitettavan vähälle huomiolle.
"Ylijäämäviljasta olisi järkevää tislata polttoainealkoholia, mutta se
edellyttää myös autotekniikassa uusia ratkaisuja."
Yli 100 vuotta vanhaa bensiinimoottoria pidetään yhä ainoana vaihtoehtona. Simola
arvioi, että se on pitkälti öljy-yhtiöiden kaupallisten intressien ja tehokkaan
markkinoinnin ansiota.
"On härskiä mainostaa bensiiniä "vihreänä" polttoaineena vain
sillä perusteella, että myrkyllisestä lyijystä on päästy eroon. Autojen
monipolttoainetekniikoissa Ruotsi ja Saksa ovat paljon meitä edellä. Radikaalilla
veropolitiikalla kiinnostus ekologisiin vaihtoehtoihin heräisivarmasti meilläkin."
Maataloustuki ympäristötukena
Mutta maataloutta tarvitaan Simolan mielestä yhä
myös ruoantuotantoon. Hän ei oikein lämpene peltojen metsitykselle, vaikka esimerkiksi
energiapajulle on povattu valoisia tulevaisuudennäkymiä.
"Peltomaa on arvokas luonnonvara, jonka biologisen rakenteen kehittyminen kestää
vuosia. Jo tuotantokyvyn säilyttämisen takia olisi hyväksi, että pelloilla
viljeltäisiin edes jotakin."
Tehomaataloudessa piilevät samat vaarat kuin metsätaloudessa. Simola puntaroi, ettei
ylilannoitus ole Suomessa vielä niin paha ongelma kuin monessa muussa Euroopan maassa.
Luomun laajenemista hän pitää silti erinomaisena asiana.
Markku Tornberg myöntää, että maatalouden ja yleisen maaseutupolitiikan puolella
MTK:n ja luonnonsuojelujärjestöjen näkemykset ovat olleet hyvin lähellä toisiaan.
"Luomutuotantoa voisi meidän puolestamme olla niin paljon kuin markkinat
kestävät", hän sanoo.
Ravinnontuotannossa ei Suomessa ole oltu omavaraisia enää pitkään aikaan. Simola
sanoo, että sen puolesta maataloutta voitaisiin vaikka lisätä, vaikka EU:n
puristuksissa tulevaisuus näyttääkin paikoin vaikealta.
"Lähellä tuotettu ruoka on ekologisesti tärkeä asia. Siksi Suomen maatalous
tarvitsee ehdottomasti tukea. Se olisi hyvä kytkeä kuitenkin ympäristötukiin, jotta
viljelijällä olisi selkeämpi motivaatio toimia ympäristön hyväksi."
Ristiriidoista syntyy uutta
Heikki Simola arvioi, että maaseutuelämä antaa
viljelijälle kelpo lähtökohdat ymmärtää luonnon prosesseja. Hänen mukaansa
taloudellinen ohjaus on silti kaikkialla yhteiskunnassa välttämätöntä, jotta ihmisten
asenteet kääntyisivät nopeammin. Luonnonvarojen tehostunut käyttö takaa sen, että
ristiriitoja ja jännitteitä syntyy aina. Jopa julkisen hallinnon sisällä kiskotaan
venettä usein eri suuntiin.
"Mutta hyvistä jännitteistä voi syntyä uusia näkökulmia. Ja missään en ole
vielä tavannut täydellistä luonnonsuojeluvastaisuutta", Simola myhäilee.
Teksti: Jarmo Pasanen
Sähköposti: jarmo.pasanen@pp2.inet.fi
| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute
| www.pellervo.fi |
|