Kodin Pellervo

HELMIKUU, 16.2.2006

Rospuuton rauhassa

”En ole paljon Joensuussa käynyt sen jälkeen kun otin talon ja lähin”, sanoo Liperin Pesolansaaren ainoa vakituinen asukas, Matti Pellilä. Kelirikko merkitsee hänelle mukavan hiljaista aikaa.

Yhteys mantereelle katkeaa marras-joulukuussa. Kun talvet tuntuvat vain leudontuvan, rospuutto saattaa venyä useamman viikon mittaiseksi. Matti Pellilää se ei haittaa. Hänen maailmansa keskipiste on Pesolansaaressa ja miksei olisi: onhan täällä sekä koti että työpaikka. Puusepän ja pienoismallien tekijän verstaana on koko yläkerta. Parvekekin on pyhitetty työnteolle: siellä on hyvä hioa.

Pihassa ilves harventaa tiheää jäniskantaa. Hirvetkin tekevät saareen omia polkujaan. Asuinkumppanina saaren miehellä on maatiaiskatti, Kissa nimeltään.

80-luvulla Matti Pellilä tallaili vielä Joensuun asfalttikatuja. Kun Niinivaaran rinteessä alettiin purkaa hienoa hirsistä 20-luvun omakotitaloa, Matti osui paikalle ja osti mökin muualle siirrettäväksi. Talon purkaminen ja siirtäminen Pesolansaaresta hankitulle maapalstalle oli jumalaton työ. ”Tein sen enimmäkseen yksin.”

Kun talon sai omin käsin pystyyn mieleiselleen paikalle, on selvää, että kotoa ei ole kiirettä pois. Saaren rannassa on punamullalla sivelty, kaunis hirsinen kesäsauna. ”Ostin pois, kun entinen omistaja meinasi hävittää sen polttamalla”, mies esittelee.

Kun polkua seurailee ylämäkeen, tulee talolle. Uljas hirsipinta on näkyvissä, ikkunat ja ovet ovat alkuperäiset. Pihassa on talvisauna, hirsinen sekin.

Hyvien asioitten koti

Matti Pellilä on kerännyt ympärilleen monta mieleistä asiaa. Yksinkertaisen kaunis sisustus on saatu aikaan vanhoilla, kunnostetuilla huonekaluilla. Mökki lämpiää itse muuratuilla tiiliuuneilla, tuvan uuni on slammattu valkoiseksi, kirjastokamarin lämmönlähde on tiilipinnalla.

”Pattereita käytän vain liimausten kuivaamiseen yläkerrassa, muuten lämmitän kokonaan puulla”, isäntä toteaa.

Tiiviiksi hitaasti kasvaneessa punahonkaisessa talossa tarkenee silti. Vaikka pakkasta ja viimaa sattuisi samaan aikaan ihan reippaasti, ei lämpötila tipu alle kahdenkymmenen asteen.

”Ja jos aamulla kahvista nouseekin huurua, tunne omasta mökistä lämmittää niin paljon, että juon kahvit ihan rauhassa, ennen kuin sytytän tulet hellaan.” Matti Pellilän keittiössä hehkuu ihka aito Kotiliesi.

Tuvan ja keittiön väliin isäntä on muurannut kierrätystiilistä seinämän, joka on saanut jäädä näkyviin tiskipöydän ja keittiönkaappien välistä. 300 metrin päästä noudettu lähdevesi on ämpärissä penkillä tiskipöydän vieressä.

Keittiön takana on kamari, joka on täynnä kirjoja. Kirjahyllyjen lomaan on sovitettu makuuparvi ja kirjoituspöytä, jonka pikku hyllyllä, aina käden ulottuvilla ovat Aleksis Kiven Kootut teokset. ”Siinä on minun raamattuni. Minulta Seitsemän veljestä lyö jalat alta aina kun siihen tartun. Siitä löytyy kaikki elämän osa-alueet, jotka ihmisen on käytävä tämän elämän aikana läpi.”

Musiikillakin on suuri osa Matti Pellillän elämässä. Ja sitä kuunnellaan tässä huushollissa nimenomaan vinyylilevyiltä. Kirjastokamarissa on omatekoiset isot kaiuttimet ja tosi laatuisa vahvistin, jonka Matti hankki kotikaupungistaan Kajaanista jo nuorukaisena. Kamalan kallis hankinta maksettiin puolukoilla.

Tuvan musiikkielämyksistä vastaa kertakaikkisen upea laitos: jalopuinen Bang & Olufsenin musiikkikaappi 60-luvulta. Kokonaisuus soittaa vinyylit ja kelanauhat sekä tietysti radiota.

”Löysin tämän Kungsklippanilta Tukholmasta erään professorin jäämistöstä. Mukana tuli myös kelanauhoja, osa omatekoisia! Varaosiksi on äänirasioitakin tehtaan alkuperäispakkauksissa.”

Kissalle soi Pesolansaaressa usein aamun kunniaksi Uuno Klamin Tseremissiläinen fantasia. Joulun aikaan Matti Pellilä kuuntelee vanhaa ja uudempaa brittiläistä joulumusiikkia, mm. Benjamin Brittenin tekemää.

”Hirsitalossa on hyvä akustiikka!” Bachin cembalomusiikkia saattaa saaren asukas mennä kuuntelemaan vaikka keskellä yötä, kun on kuutamo. Kuusikossa on siihen sopiva tunnelma. Nauhuri vain reppuun mukaan.

Yläkerran työmaa

Vaikka rospuuttoaikaan on hyvä kulkea kuutamovalaistuksessa ulkona, silloin on myös mahtavan mukavaa keskittyä rauhassa omiin puusepäntöihin. Tapaturmia pitää vain varoa tavallistakin tarkemmin. Matti Pellilä karttaa sähkötyökalujen käyttämistä myös kelirikon ulkopuolella, mutta etenkin rospuuttoaikaan hän nauttii vanhanaikaisista kunnon työkaluistaan täysin siemauksin.

”Meinaan viettää elämäni valitsemieni esineitten parissa. Käsihöylät ovat oivallisia työkaluja. Minusta on mukava kuunnella höylän ääntä sähköpörinän sijaan. Ja käsihöylä tekee silkkimäisen pinnan puulle, lisäksi siinä tulee opiskeltua puun luonnetta, koska on työskenneltävä syiden suuntaan.”

Vanhat höylät pysyvät kunnossa huoltamalla. Uusia teriä ei ehkä joka rautakaupasta löydy, mutta vanhoja kestää teroittaa. ”Ja höylän terän kulumisaste ja ihmisen kulumisaste pysyy suunnilleen tasoissa.”

Puusepänverstas ottaa puolet yläkerrasta, toisella puolella on tilaa pienoismallien tekemiselle. Ne ovat tilaustöitä, jotka vaativat pitkää pinnaa, sorminäppäryyttä ja erikoistyökaluja. Pellilän Matin käsistä on lähtöisin mm. Ilomantsin Möhkön ruukin toimivilla koneilla varustettu isokokoinen pienoismalli suhteessa 1:10 sekä reilut pari sataa muuta.

Tässä talossa noustaan aikaisin. ”Mulla on noita rakennustekniikan ja puusepäntaidon kirjoja vuosilta 1871–1958 parisen sataa kappaletta. Niissä riittää tutkimista.”

”Minusta se ei ole historiaa, vaan huippuosaamista. Puusepäntaito oli entisaikaan niin korkealla tasolla, että siihen ei nykyisin enää pystytä. Ajatellaanpa vaikka viulunrakentajamestareita: heidän taidokkuutensa salaisuus ei ole vieläkään ratkennut.”

Kellolle saaressa ei ole juuri käyttöä. ”Täällä ei sillä ole mitään merkitystä. Aika astuu kuvaan, kun minä lähden täältä jonnekin. Minäpä kerron vertauksen tästä asiasta!”

”Alkuvaiheessa tein paljon puusta tänne itselleni. Mittanauhani alkupää oli hajonnut, joten pätkäsin sen tarkasti kymmenen sentin kohdalta. Mittasin täällä kaapin paikan ja tarpeet samalla mitalla. Sitten rupesin tekemään tilausta mittojen mukaan. Valmiissa työssä kaikki mitat olivat kymmenen senttiä pielessä... Siihen minä vertaan aikakäsitystä täällä ja muualla.”

Omalla tavalla

Matti Pellilä viihtyy itsekseen, mutta hän on varsin puhelias. ”Ihmiset ovat pääasiassa älyttömän mukavia. Kun ihmisten kanssa juttelee, saa virikkeitä omaankin olemiseen. Täällä käy jonkin verran hyviä kavereita joiden kanssa on mukava keskustella, mutta muuten olen kuuluisa siitä, että kyläilyhomma ei ole oikein minun juttuni.”

Saaren asukkaalle yksinäisyyttä kertyy roimasti yhdessäoloa enemmän, muulloinkin kuin rospuuttoaikaan. Miksi vetäytyä omiin oloihinsa?

”On äärettömän vaikeaa selittää sitä, miksi ihminen asuu jossain. Osaisitko itse kertoa omalta kohdaltasi sen? Minulle elämäntapani on salaisuus, aivan kiihkolla nousen joka aamu sitä selvittämään.”

Elämän tarkoitusta ei saaressa kuitenkaan pohdita. ”Sen pohtiminen on antanut monelle ahdistuksen aiheita. Eikö se Karamazovin veljeksissäkin todeta, että täytyy rakastaa elämää itsessään eikä sen tarkoitusta?”

Matti Pellilä tykkää, että ainoassa elämässään kannattaa tehdä ratkaisuja, jotka tuntuvat oikeilta, vaikkeivat ne olisikaan samoja kuin valtavirrassa menijöillä. ”Elämän ainutkertaisuus on minulle korostunut kovasti. Olihan tämä rohkea hyppy tuntemattomaan. Olen pystynyt elättämään itseäni täällä, vaikka ei sitä hirveästi arvosteta, kun yksi mies työllistää itse itsensä, silloin kun yrittäjyydestä puhutaan.”

”Minä olen vähän maailmanparantaja, mutta olen alkutekijöissään siinä. Olen aloittanut sen omasta päästä, sielusta ja käsistä.”

Syysrospuuton jälkeen saareen tulee ääniä. Jäillä on paljon liikkujia ja viikonloppuisin moottorikelkat pärisevät ärsyttävyyteen asti. Kevätrospuutto suo toisen hiljaisen rupeaman. Ja sen jälkeen saaren mies ottaa polkupyörän veneeseen ja matkaa mantereelle.

”Siinä toukokuun 20. päivä lähden pyöräretkelle. Rakastan polkupyöräilyä aika paljon”, ajokortiton ja autoton mies toteaa. Reilun viidenkymmenen kilometrin kaupunkimatkankin hän taittaa sulan maan aikaan polkien. Talvinen hiihtomatka Joensuuhun on jäitä pitkin 16 kilometriä, mutta asioidessa joutuu käyttämään kelkkaakin.

”Viime keväänä tuossa Saariston rannassa tuumasin ajella niin pitkälle länteen, että tulee meri vastaan. Kun olin viikon ajanut, tupsahdin yhtenä yönä meren rantaan. Ajelin pitkin rannikkoa, nukuin teltassa tai paljaan taivaan alla.”

Kun Matti Pellilä palaa kevätretkeltään kotiin, vastassa on kesä.

Teksti: Johanna Westersund
Sähköposti: