Perusrehujen kivennäiset tasapainoon

Samoin kuin kasvit myös eläimet tarvitsevat kivennäisaineita riittävän määrän ja oikeassa suhteessa. Helpoimmin eläimen tarve tulee tyydytetyksi, jos perusrehujen kivennäisaineet täyttävät sen vaatimukset.

Eläimen toiveet eivät kuitenkaan aina täyty, sillä kasvien ja eläinten vaatimukset poikkeavat toisistaan. Onkin syytä pohtia, missä määrin viljelytoimenpiteillä voidaan ohjata rehukasvien kivennäisainekoostumusta kotieläintuotannon mukaan.
    Eläimet saavat yleensä valtaosan tarvitsemistaan kivennäisaineista rehujensa mukana. Rehujen kivennäiskoostumuksessa on kuitenkin suuria vaihteluja. Meillä kotieläinten ruokinnassa kriittisimmät kivennäisaineet ovat kalsium, fosfori, magnesium ja natrium. Joistakin hivenaineista, esimerkiksi sinkistä ja kuparista voi myös helposti tulla puutetta. Paitsi perusrehujen (nurmirehut, viljaväkirehut) kivennäisaineiden määrät ja myös niiden keskinäiset suhteet rehuissa ovat usein eläimen tarvetta ajatellen väärät.
   Kasviperäisten rehujen kivennäispitoisuus riippuu kasvilajista, kasvuvaiheesta ja korjuuajankohdasta sekä maaperästä, lannoituksesta ja kasvuloista. Apilassa on enemmän kalsiumia kuin heinäkasveissa. viljan jyvät sisältävät vain vähän kalsiumia, mutta runsaasti fosforia. Palkokasvien ja öljykasvien siemenet sisältävät useimpia kivennäisiä enemmän kuin viljat.
   Kivennäismaiden kasveissa on yleensä enemmän kivennäisaineita kuin turvemaiden kasveissa. Kun rehujen kivennäisainepitoisuuden vaihteluihin lisätään vielä alueelliset vaihtelut sekä lannoituksen vaikutukset, on seurauksena, että maatiloilla tuotettujen rehujen kivennäisainekoostumuksissa on suuria eroja jopa eri lohkojen välillä.

Nurmirehulla
omat ongelmat

Nurmirehujen kivennäiskoostumuksessa on tiettyjä puutteita, jotka vaikeuttavat kotieläinten tasapainoista kivennäisten saantia. Puutteet ilmenevät joko tiettyjen kivennäisten vähyytenä tai liikamäärinä tai väärissä keskinäisissä suhteissa.
   Kalium on keskeinen kasvien ravinne ja sen saanti turvataan lannoituksella. Nurmirehuissa voi kaliumia kuitenkin olla liikaa eläinten tarpeeseen nähden. Varsinkin esikuivattu säilörehu saattaa sisältää ongelmallisen paljon kaliumia. Niittotuoreessa säilörehussa tätä ongelmaa ei niinkään ole, sillä kaliumia samoin kuin muitakin kivennäisaineita poistuu puristenesteen mukana.
   Liika kalium heikentää märehtijällä ennen kaikkea magnesiumin hyväksikäyttöä. Haittavaikutukset korostuvat varsinkin syötettäessä alkukesän sadosta tehtyä säilörehua tai laidunkauden alussa, jolloin magnesiumpitoisuus on alhaisempi ja kaliumpitoisuus korkeampi kuin kasvukauden myöhemmissä sadoissa.
   Magnesiumin puutteesta johtuvaa laidunhalvausta esiintyy enemmän juuri kevätkaudella. Ylimäärä kaliumia saattaa häiritä myös kalsiumin ja natriumin aineenvaihdunnallisia vaikutuksia.
   Vaikka kalsiumia lehmät saavat perusrehuista yleensä liian vähän, voi kalsiumin liikamäärästäkin tulla haittaa. Näin käy esimerkiksi, kun ummessaolevaa lehmää ruokitaan runsaalla säilörehulla. Säilörehu sisältää yleensä niin paljon kalsiumia, että tässä tuotantovaiheessa eläimen tarve tulee helposti ylitettyä.
   Kalsiumsuositusten ylitys on vielä todennäköisempää, jos käytetään esikuivattua säilörehua. Liian runsas kalsiumin saanti ummessaolokaudella altistaa lypsylehmän sairastumaan poikimahalvaukseen, varsinkin jos lehmä on useamman kerran poikinut ja lihavassa kunnossa.
   Liiallinen kalsiumin saati häiritsee lisäksi muiden kivennäisaineiden hyväksikäyttöä. Esimerkiksi magnesiumin ja fosforin imeytyminen tällöin heikkenee.
   Kivennäisaine, josta todennäköisesti eniten tulee puutetta märehtijäin ruokinnassa, on natrium. Perusrehut, varsinkin nurmirehut sisältävät sitä liian vähän. Aikaisemmin lehmät saivat natriumia heinän varastointiin käytetyn suolan mukana. Kun heinänkorjuussa siirryttiin seiväskuivauksesta paalutukseen, heinän suolaus vähentyi tai siitä luovuttiin kokonaan. Natriumin määrä maidossa on vakio. Jos siitä on puutetta, lehmä reagoi vähentämällä tuotosta, ei laimentamalla maidon natriumpitoisuutta.
   Kotieläinten ruokintaa ajatellen olisi toivottavaa, että nurmirehujen natriumpitoisuutta voitaisiin lisätä. Sama koskee myös magnesiumpitoisuutta, varsinkin kasvukauden ensimmäisissä sadoissa. Tavoitteena voisi lisäksi olla kaliumpitoisuuden alentaminen ja kalsiumpitoisuuden säätely.

Seleeni hyvä
esimerkki

Lannoitteiden ravinnekoostumusta muuttamalla voidaan satojen siitä kärsimättä jossain määrin vaikuttaa rehujen kivennäisainekoostumukseen. Tästä on varsin hyvänä esimerkkinä seleenin lisääminen lannoitteisiin, mikä aloitettiin meillä 1980-luvun puolivälissä. Tällä toimenpiteellä saatiin kotimaisten maataloustuotteiden seleenipitoisuus nostettua sekä eläinten että ihmisten tarvetta ajatellen optimaaliselle tasolle.
   Tutkimuksia on jo tehty natrium-lannoituksesta ja sen vaikutuksesta nurmirehujen satomääriin ja natriumpitoisuuksiin. Maatalouden Tutkimuskeskuksen ja Helsingin yliopiston kokeilla Na-lannoituksen lisäämisellä ja/tai K-lannoituksen vähentämisellä ei ollut oleellista vaikutusta nurmen satoon. Nurmen Na-pitoisuuden vaikutus oli sen verran vaihteleva, että lisää tutkimuksia tarvitaan.
   Natrium-lannoitusta suositellaan kuitenkin kaliumin osittaiseksi korvaajaksi, varsinkin keväällä, kun nurmien natriumpitoisuus on alhaisimmillaan. Liiallista kaliumin nousua nurmeen voidaan osaltaan estää myös magnesiumlannoitteilla, mikä saattaa keväällä lisätä myös nurmen Mg-pitoisuutta.
   Rehujen kivennäisainepitoisuus ei suoraviivaisesti määrää eläimen hyväkseen saamaa kivennäismäärää. Siihen vaikuttaa rehujen kivennäisten imeytyminen ja hyväksikäyttö, mikä puolestaan riippuu monista tekijöistä, kuten eläinlajeista ja eläimen iästä sekä kivennäisten saannista verrattuna tarpeeseen, kemiallisesta muodosta, muiden kivennäisten määristä, ympäristötekijöistä jne.
   Kaikki seikat huomioon ottaen on ymmärrettävää, miten vaikeaa on oikean kivennäisruokinnan toteutus käytännössä. Perusrehuja joudutaankin täydentämään kivennäissuolaseoksilla. Koko kivennäiskysymys tuo näin suuria haasteita ja odotuksia paitsi rehukasvien viljelylle myös rehuteollisuudelle.

Tekijä: Professori Liisa Syrjälä-Qvist, Helsingin yliopisto
E-mail: Liisa.Syrjala-Qvist@Helsinki.fi