Laatutyö parantaa kilpailukykyä

Suomalainen maataloustuotanto on ollut näihin saakka kohtalaisen hyvin suojattu kilpailulta. EU:n myötä kilpailu vapautui teoriassa, mutta käytännössä se alkaa näkyä vasta nyt, kun EU:n maatalouspolitiikkaa yritetään sovittaa Euroopan ankarimpiin viljelyoloihin. Suomi on pieni maatalousmaa ja Brysselistä katsoen kaukana taivaan rannan takana. Olemme ja nähneet, kuulleet ja kokeneet yhteisen maatalouspolitiikan sovittamisvaikeudet oloihimme muun muassa toissa vuonna 141-artiklaa koskeneissa neuvotteluissa. 

Vastaavia suullisten ja kirjallisten sopimus- ja lupausehtojen tulkintaerimielisyyksiä tulee vastaan varmaan jatkossakin. Kansallinen laatustrategia laadittiin aikoinaan pönkittämään suomalaisen maatalouden asemaa mahdollisissa tukijärjestelmän heikkouksissa. Laatujärjestelmillä on tarkoitus osoittaa muistiinmerkittyinä tosiasioina suomalaisen elintarvikkeen tuotannonvaiheet markkinoilla. Laatujärjestelmän avoimuudella osoitetaan, ettei tuotantoketjussamme ole salattavia lenkkejä.

Laatuohjelmia
joka maassa

Kuinka ollakaan, muissa maissa on oivallettu sama juttu. Kehityspäällikkö Pirjo-Liisa Penttilän (MMM) mukaan kaikkialla maailmalla - ei kylläkään kaikissa maissa - on erilaisia elintarviketalouden laatuohjelmia ja tietojärjestelmiä. Kaikki tähtäävät ruuan turvallisuuteen, niissä korostuu kriisien hallinta koko ketjussa pellolta pöytään. Lisäksi niissä käsitellään ja pyritään tehostamaan elintarvikevalvontaa. Kaikille yhteisiä tavoitteita ovat kuluttajan luottamuksen palauttaminen, tiedonvälityksen ja avoimuuden lisääminen, kuluttajien tiedonsaannin varmistaminen ja ravitsemuksellisen laadun vaatimukset. 

Kannattaako meidän sitten enää ponnistella asian eteen, jos kerran muutkin ovat samalla asialla? Ehdottomasti kannattaa. Se on elinehto. Mikäli suomalainen tuotanto ei pysty näyttämään kauppiaille ja kuluttajille toimintansa yksityiskohtia, niin viljelystä tulee silloin todellinen harrastus, sillä ei summanmutikassa tuotettuja tuotteita kukaan osta. Pelkkä suomalaisuus ei enää riitä, sitä on jo esimerkkejä olemassa. 

Luomutuotannolla ei nykyisellä valvontatasolla tätä ongelmaa ihan heti tule, mutta kilpailu kovenee koko ajan. Vastuu tuotteen laadusta siirtyy yhä enemmän viranomaisilta yrityksille. Ehkä on tarkoitus myös päästä eroon pelkistä kielteisistä laaturaporteista, sillä viranomaisvalvonta kirjaa vain laatuvirheet. 

Omaehtoisella laatutyöllä on mahdollista tuoda esiin myös hyviä asioita tuotteista, sillä yrityskohtaiset laatumerkit sisältävät lakisääteisen laadun lisäksi erityisvaatimuksia. Luomuliitto teki jo toissa vuonna tässä mielessä erinomaisen päätöksen muuttaessaan Leppäkerttumerkin käyttöehdot tarkastusmerkistä laatumerkiksi. Se on hyvä alku suomalaisen luomuviljelijän ikiomalle laatutunnukselle.

MTT e(di)stää
luomututkimusta?

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT) valitsi vastikään professorin, jonka tehtävänä on ekologisen tuotannon tutkimuksen johtaminen ja yliopisto-opetus. Yliopisto-opetusta jouduttaneen kuitenkin vielä miettimään, sillä valinta osui henkilöön, jolla ei ole ainuttakan maatalousalan tutkintoa takanaan.
Onnea silti uudelle professorille ja tervetuloa joukkoon. Ottipa MTT:n johto aikamoisen riskin vai oliko peräti tarkoituskin sivaltaa luomututkimusta jo aiemmin tänä vuonna tehtyjen päätösten jatkoksi!