Porsaita kuolee hoidon 
ja ympäristön puutteiden takia

Pikkuporsaan kuoleman taustalla on usein tapahtumaketju, joka alkaa porsimisen yhteydessä tai ensimmäisinä elintunteina. Vaikka lopulliset kuolinsyyt ja -iät vaihtelevat, taustalla olevia tekijöitä on vain muutamia.

Porsaita tappavat tekijät liittyvät ympäristön ja hoidon puutteisiin, vain harvoin tartuntoihin. Tämä tieto antaa hyvät mahdollisuudet puuttua kuolleisuuteen, kun toimenpiteet voidaan keskittää lyhyelle ajalle ja vain muutamia ongelmia vastaan.

Pikkuporsaiden vaikeimmin estettäviä syitä ovat perinnölliset viat ja epämuodostumat, joiden takia kuolee kuitenkin korkeintaan pari prosenttia porsaista. Vaikeasti hengissä ja terveinä pidettäviä ovat alle yhdeksänsadan gramman painoiset porsaat, joiden määrä vaihtelee. Hybridien käyttö emoina pienentää näiden syiden takia kuolevien porsaiden määrää huomattavasti.

Muista syistä kuin vioista ja epämuodostumista johtuvat porsaskuolemat ovat periaatteessa turhia. Käytännössä vaikeasti estettäviä kuolinsyitä on kuitenkin muitakin ja viidentoista prosentin porsaskuolleisuuden alittaminen on hyvä ja realistinen tavoite. Parhaat tilat pääsevät alle kymmenen prosentin kuolleisuuteen.

Vastasyntyneellä porsaalla on mitättömät ravintovarastot eikä lämmittävää rasvaa juuri ollenkaan. Lämpöä säteilevää, karvatonta pinta-alaa on painoon nähden paljon. Vastustuskykyä ympäristön taudinaiheuttajia vastaan ei ole. Vastasyntynyt porsas kuolee, jos se ei saa kiireesti ternimaitoa ja lämpöä.

Pikkuporsaiden kuolinsyyt voidaan jakaa neljään pääryhmään:
1. hapenpuute syntyessä
2. nälkiintyminen
3. emakon alle jääneet terveet porsaat
4. tulehdussairaudet

Porsaan menetykseen liittyy yleensä useita syitä. Kuolleisuus kasaantuu tiettyihin pahnueisiin ja kolmeen ensimmäiseen elinpäivään.

Hapen puute vaurioittaa hermostoa

Vastasyntyneen porsaan hermosto on pitkälle kehittynyt. Porsaan on itse suunnistettava nisälle ja lämpöön. Hermosto vaurioituu kuitenkin helposti hapen puutteen seurauksena.

Kolmasosa porsaskuolemista johtuu hapen puutteesta. Happivajaus syntyy, kun porsiminen jatkuu liian pitkään. Sikiön happihuollosta vastaa napanuorassa virtaava emakon veri. Napanuora litistyy, venyy ja saattaa jopa katketa ennenaikaisesti porsaan työntyessä synnytyskanavassa eteenpäin. Hapen puutteesta kärsivät porsaat syntyvät pääsääntöisesti pahnueen viimeisessä kolmanneksessa neljän porsimistunnin jälkeen.

Vakava hapen puute tappaa porsaan ennen syntymää. Hengetön porsas on normaalin näköinen ja silmät ovat kirkkaat. Toiset uhrit syntyvät hidasliikkeisinä ja kömpelöinä. Hapen puutteesta kärsineellä porsaalla on vaikeuksia hakeutua utareelle ja imeä riittävästi ternimaitoa, se jää helposti laskeutuvan emakon alle eikä usein jaksa hakeutua lämpimälle makuupaikalle.

Myöhään syntynyttä, hidasliikkeistä porsasta uhkaa lisäksi vasta-aineiden puute. Vasta-aineiden määrä ternimaidossa laskee aikaisemmin syntyneiden imiessä, ja myöhään utareelle ehtivän vastustuskyky voi tämän vuoksi jäädä huonoksi. Tällainen porsas sairastuu tyypillisesti vakavaan ripuliin tai verenmyrkytykseen muutaman päivän sisällä. Lievästä hapen puutteesta kärsinyt porsas kärsii usein tulehduksista, on hidaskasvuinen tai rääpälöityy.

Hapen puutteen aiheuttaneelle pitkittyneelle porsimiselle altistaa suuri pahnue, emakon vanhuus, emakon kuumesairaus tai synnytyskanavan tukos. Pesänrakennuksen estyminen hidastaa porsimista. Liian nuorena syntynyt tai pienikokoinen porsas voi myös olla niin kehittymätön, että keuhkot eivät vielä toimi normaalisti.

Heikko porsas nälkiintyy helposti

Hapen puute johtaa helposti nälkiintymiseen, kun heikko porsas ei jaksa puolustaa paikkaansa utareella. Tervekin porsas nälkiintyy muutaman päivän ikäisenä, jos emakon toimivien nisien määrä on liian pieni.

Maitokuume saattaa lopettaa maidontuotannon ja tappaa kokonaisen pahnueen. Tulehdussairauden, esimerkiksi ripulin heikentämä porsas nälkiintyy helposti.

Terveen porsaan ruhjoutuessa voidaan syyttää emakkoa. Terveitä porsaita makaavat emakot saattavat olla vanhoja, huonojalkaisia, lihavia tai erityisen suurikokoisia. Porsituskarsinan ahtaus ja liian korkea yleislämpötila lisäävät riskiä. Ensikoilla esiintyy vihaisuutta ja hermostuneisuutta. Ruhjoutumisten perimmäinen syy on sikalarakenteissa, jotka eivät sovellu porsimiskäyttöön.

Tulehdussairaudet kasaantuvat

Tulehdussairaudet kasaantuvat tietyille tiloille ja tiettyihin pahnueisiin. Ripulit ja niveltulehdukset ovat kaikille tuttuja. Harvinaisempia sairauksia ovat verenmyrkytykset, kuolioiset suutulehdukset ja aivokalvontulehdus.

Kaikkien tulehdussairauksien esiintymisen määrää tartuntapaineen ja vastustuskyvyn tasapaino. Useimmat bakteerit ovat ns. normaaliflooraa, eikä niitä ei voida sikalasta hävittää. Tällaisten ympäristöbakteerien tartuntapaineen määrää karsinahygienia. Paras esimerkki tästä on koli. Pikkuporsaiden veriripulin aiheuttaja on esimerkki bakteerista, joka ei ole normaaliflooraa ja on siten hävitettävissä rokotuksin ja desinfioimalla.

Vastustuskyky tulee kolmen viikon ikään asti yksin ternimaidosta. Ternimaidon vasta-aineet muodostuvat ympäristön bakteereja vastaan pääasiassa kahden viimeisen tiineysviikon aikana. Paras ternimaidon laatu vaatii siis emakon oleskelua porsituskarsinassa kaksi viikkoa ennen porsimista. Ensikolla tai ostoeläimellä vasta-ainevalikoima on vanhaa emakkoa huonompi, mikä usein näkyy ensikkopahnueiden suurempana sairastuvuutena.

Pikkuporsaiden kohdalla ympäristöolosuhteilla, ravitsemus- ja terveydentilalla on suuri vaikutus vastustuskykyyn. Puutteet näkyvät sairastumisina.

Pikkuporsaiden menetyksiin johtava tapahtumaketju on jokaisessa porsitusosastossa erilainen. Kuolemantapausten vähentäminen tulisi aloittaa selvittämällä, mihin porsaiden tie omalla tilalla päättyy. Hyvä tapa on kirjata ylös kaikki porsaskuolemat: paino, ikä ja todennäköinen kuolinsyy.

Häkki muokkaa emakon välinpitämättömäksi

Porsaiden lopullinen kuolinsyy on usein emakon alle jääminen. Emakko on ohjelmoitu varovaiseksi, mutta karsinaympäristö on vaativa paikka kasvattaa jälkeläisiä.

Ensimmäiset kolme elinpäivää porsas syö ja nukkuu. Se reagoi ainoastaan emakon imetyskutsuun ja vaarasta kertovaan ääntelyyn. Karsinaympäristö ei vielä kiinnosta, ja yleensä koko pahnue nukkuu ruokailuvälit emakon kyljessä. Emakon alle jäämisen riski on suuri, vaikka porsas olisikin terve. Näille päiville kasaantuukin suurin osa ruhjoutumisista. Osa menetetyistä porsaista on täysin terveitä ja normaalikokoisia. Niiden murskaantumisesta on syytettävä emakkoa. Miksei emo varo porsaitaan?

Luonnossa imettävä emakko lähestyy pesää varovasti, se pitää jokaisella askeleella jalkaa hetken ilmassa ennen maahan laskemista. Pesän suulla emakko pudottautuu etupolvilleen, ja ryömii hitaasti sisälle koko ajan tutkien alustaa kärsällään. Emo käyttää makuulle laskeutumiseen jopa puoli minuuttia: se siirtelee sorkkiaan varovasti, kyykistyy ja laskeutuu lopulta.

Häkissä nähdään usein sekunnissa tapahtuva rojahdus, emakko heittää takajalat toiselle sivulle ja mätkähtää maahan. Geeneissä ei ole tapahtunut näin suurta muutosta, siihen villisian ja kesysian väliset sukupolvet eivät riitä. Ongelma on porsimisympäristössä.

Häkissä on mahdotonta toteuttaa porsaita suojelevia käyttäytymismalleja. Tutkijoiden mukaan tällaisten sisäsyntyisten tarpeiden estyminen aiheuttaa emakolle turhautumista. Stressaantuneelta emakolta ei voida odottaa parasta mahdollista emosuoritusta. Stressiä pidetään lisäksi tärkeänä syynä maitokuumeelle ja vihaisuudelle, jotka yhdessä ovat hyvin merkittäviä porsaantappajia.

Teksti: Eläinlääkäri Camilla Munsterhjelm, A-Tuottajien
   Porsas Kumppanuus -hanke

| Sivun alkuun | Sisältö | Palaute | Uutiset | www.pellervo.fi |