Kodin Pellervo

MARRASKUU 7 | 11 | 2002

Mitataanko nyt kaikki vain rahassa?

Suomi on edelleen yhden totuuden maa, sanoo professori Tarmo Kunnas. Nyt rahasta on tullut lopullinen totuus, eikä maallistuneesta luterilaisuudesta ole sille vastavoimaksi.

Eivätkö ne edes häpeä? Onko syyllisyys jo kokonaan kadonnut maailmasta? Onko vilpittömän avoin ahneus lopullisesti korvannut sivistyneisyyden ja epäitsekkyyden ihanteet? Ja, lopulta, kuka vielä muistaa, milloin nämä kysymykset alkoivat tulla yhä useamman mieleen?

Tapahtuiko se Lahden MM-kisojen aikaan, kun valmentaja Kari-Pekka Kyrön marttyyrin kasvot ilmestyivät yhä uudestaan televisioon, kun valheet kasautuivat valheiden päälle ja kun dopingista kiinnijääneet näyttivät katuvan vain kiinnijäämistään?

Tai ehkä se tapahtui, kun uuden teknologian sammakko pullistui kunnes halkesi, ja raunioille jäi joukko rahansa menettäneitä piensijoittajia ja muutama miljonääri, eikä vastuunottajia harhaisen uhon seurauksista ilmoittautunut. Myös Soneran johto hukkasi miljardeja, mutta sen toiminnasta on selvitetty vain laillisuutta. Moraalisesta tai ns. poliittisesta vastuusta käytävää keskustelua on saatu seurata kuin verkon yli pomppivaa tennispalloa.

Poliittisesta vastuusta on ehkä myöhäistä puhuakaan maailmassa, missä politiikka on menettänyt valtansa talouselämälle. Tietotekniikan kuplan puhjetessa näkyi myös selvemmin, että maailmaa ohjaavat 25-vuotiaat it-ihmiset ja valuuttadiilerit suunnattomalla elämänkokemuksellaan. Ja kun kaikki se kokemus on hankittu tulevaisuudesta, vielä tapahtumattomaan liittyvistä odotuksista, siihen eivät suhteellisuudentajun perustelut oikein pure.

Perinteen ja historian taakasta on ehkä vapauduttu, mutta tuntemattomana ammottava tulevaisuus näyttää vielä hirmuisemmalta hallitsijalta. Joillekin se antaa optiomiljoonat, joiltakin vie säästöt, ja häpeää tai syyllisyyttä tuntevat vain luuserit, hävinneet, jotka on ulostettu koko pelistä.

Taju kärsimyksestä katosi

Ehkä hätkähdyttävintä on uusi tiederikollisuus. Nimekkäät tutkijat ovat jääneet kiinni, kun omat rahat ja tutkimusrahat ovat menneet sekaisin ja tutkittavia potilaita, sairaita ihmisiä, on käytetty koekaniineina.

Yliopistoa on pidetty sivistyksen kulmakivenä; nyt sekin on rahan hallitsema taistelutanner, eivätkä tutkijat, ammattimaiset lausunnonantajat, näytä erityisen innokkaasti kommentoivan oman maailmansa muuttumista.

Monet syyttävät arvottomuudesta kasvotonta massayhteiskuntaa ja sen hetkessä elävää joukkotiedotusta. Tässä sentään voi nähdä armeliaankin puolen. Kasvoton ihminen tuskin voi menettää kasvojaan, ja kun mikään uutinen ei elä seuraavaan viikkoon, anteeksianto eli unohdus on julkisuuden tuomion jälkeen nopea.

Mutta miten syvälle moraalinen murtuma ulottuu? Filosofi-toimittaja Tuomas Nevanlinna kirjoitti äskettäin, että epäitsekkyyden, häpeän, sivistyksen ja vaatimattomuuden tapaiset "tunkkaiset sota-ajan hyveet" eivät enää ole perhe-elämän ytimessä. Nykyajan perheen kulmakivinä ovat raha, itseilmaisu ja emootiot, tunteet.

Tämä ehkä tarkoittaa, että kunhan rahaa riittää, me lörpöttelemme tunteistamme ja kokemuksistamme loputtomiin vailla muuta tavoitetta kuin lörpötellä tunteistamme ja kokemuksistamme – ja parhaassa tapauksessa saada vielä tuosta lörpöttelystä rahaa.

Nevanlinna oli päätynyt näkemyksiinsä katselemalla television perhesarjoja. Professori Tarmo Kunnas pitää läpikaupallistunutta mediaa yhtenä syynä kaikkien arvojen ja syvempien kokemusten latistumiseen. Elämästä on kadonnut traagisuuden taju, taju kuolemasta ja kärsimyksestä.

Toimittajan kannalta tilanne on peräti mielenkiintoinen. Eikö oman oksan sahaaminen ole extreme-laji, melkein kuin benji-hyppy nosturin nokasta? No, ei se ole. Kun kaikki tapahtuu mediassa, ei media ikinä voi sahata omaa oksaansa. "Massamedia on paitsi hirvittävä elämäämme riepotteleva voima myös ainoa mahdollisuus kommunikaatioon isolla yleisellä tasolla", tiivisti psykohistorioitsija Jukka Relander eräässä keskustelussa.

Topeliuksen köyhyyden ihanne

Tarmo Kunnas, Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden professori, on julkaissut kirjan Mitä jäljellä moraalista (Kirjapaja 2002). Nimi ei ole kysymys, mutta Kunnas vastaa silti, että ainakaan vanhasta moraalista, noista "sota-ajan tunkkaisista hyveistä", ei paljon ole jäljellä.

Suvun ja perheen, kylän ja korttelin menetettyä mielensä on murros Kunnaksen mukaan ollut niin syvä, että jopa luterilainen kirkko on menettänyt hampaansa. Ensin kirkko huomasi syyllistäneensä ihmisiä väärin; siten se tuli niin varovaiseksi että kavahtaa mitä tahansa syyllisyyttä tuottavaa aihetta.

"Syyllisyys on kuitenkin kulttuuria luova tekijä. Kun esimerkiksi kasvattaa lapsia, pakko heitä on jonkin verran syyllistää, koska lapsen on opittava tietyt asiat."

Tätä haastattelua tehtäessä palkkaneuvottelut ovat päivän uutisaineistoa, joten Kunnas hakee tukea radikaalille kristillisyydelle yllättävästä suunnasta:

"Sakari Topeliuksella oli köyhyyden ihanteensa, ja meillä on ollut monenlaisia kirkonmiehiä, Arvid von Martenseja ja muita, ja muualla maailmassa on yhä monenlaisia kristittyjä ja marginaalissa eläviä."

"Luin äskettäin kuvataiteilija Kalervo Palsasta, eikä minulla ole mitään häntä vastaan, mutta kun hänestä puhutaan, lähdetään aina siitä, että köyhät olot ovat ilman muuta katastrofi, joka luo toivottomuutta. Näinkin saattaa olla, mutta vuosituhansien ajan ihmiset ovat eläneet puutteessa, ja me elämme kuin keisarit verrattuna Napoleoniin."

Tällaista puhetta ei ole vähään aikaan kuultukaan, ja mieleen tulee, että köyhyyden ihanne saattaa olla vaikeasti myytävissä nyt, kun rikkauden näyttämisestä on tullut arvo. Ei Kunnaskaan oleta, että köyhyys synnyttäisi joukkoliikkeen. Hän kaipaa etujoukkoa, moraalisia esikuvia, jotka tasapainottaisivat rahan yksinvaltaa.

"Itsekin pidän kauniista esineistä ja olen iloinen, jos saan suuremman palkkion, mutta elämässä pitäisi olla läsnä myös vaihtoehdot. Koko elämä koostuu vastakohdista. Kulttuuri koostuu niistä, samoin moraali. Kaikki se on tiukkuuden ja vapauden, sääntöjen ja vapauden vuoropuhelua, ja juuri kulttuuri luo ihmiselle hyvän yksinäisyyden ja hyvän sosiaalisuuden."

Kunnakselle aitoja arvoja ovat itsensä kehittäminen ja oman itsensä kanssa kilpailu, mutta ne arvot ovat luhistuneet, ja niin on syntynyt suuri tyhjiö – pohjaton säkki jonka täyttämiseen mikään raha ei ikinä riitä.

"Mutta rahasta tuli kaiken mitta vasta, kun tämä tyhjiö oli jo olemassa. Jos meillä olisi aitoa kulttuuria, ei raha valtaisi kaikkea. Omaisuushan on tarkoitettu elämän iloksi ja riemuksi", sanoo Ranskassa pitkään elänyt Kunnas ja ajattelee kaiholla vanhoja kulttuurimaita. Niihin mahtuu vuoropuhelua ja erilaisia elämäntapoja.

"Suomessa raha on nyt arvo sielläkin, missä ei pitäisi eli kasvatuksessa, urheilussa, kirjallisuudessa ja taiteessa, jopa kirkossa."

Paholainen: hyvä olettamus

Saattaa olla, kuten Kunnas väittää, että maailmasta on kadonnut taju pahuudesta. Kunnas ei epäröi puhua paholaisesta ainakin vertauskuvana. "Paholainen on hyvä olettamus, työhypoteesi. Päivä tulee rikkaammaksi, jos voi kuvitella paholaisen olevan läsnä. Ei suurta taidettakaan tehdä ilman paholaista, mutta nyt jopa luterilaisuus on niin maallistunut, että se ei kykene ottamaan näitä asioita esille."

Ennen moraali uhkasi elämäniloa, nyt elämänilo uhkaa moraalia, Kunnas väittää. Tämä on vähän outoa puhetta nykyihmiselle, joka on älyllinen, suvaitsevainen, itselleenkin naureskeleva ja tunteiltaan heikko, intohimoton. Kunnas tuntee vastenmielisyyttä tätä kaiken läpäisevää suvaitsevaisuutta kohtaan. Antaa toisten elää -periaate muuttuu periaatteeksi antaa toisten kuolla.

Loputon suvaitsevaisuus on Kunnakselle heikkoutta. Suvaitsevaisuuden nimissä toisten virheet tunnetaan omiksi, ja niin syntyy rikostoveruuden ilmapiiri. Kunnaksen avainsanoja ovat kohtuus, keskitie ja kunniantunto. Ei kannata rientää tuomitsemaan kunniamurhiakaan, jos itseltä kunniantunto tyystin puuttuu, hän näpäyttää.

Mutta oliko kaikki ennen sitten paremmin? Oli ja ei, tuntuu Kunnas vastaavan. Hän on sisällyttänyt kirjaansa lapsuuden ja nuoruuden muistojaan, ja niiden perusteella menneellä maailmalla oli selkeä arvomaailma, se mitä Nevanlinna kutsuu "tunkkaisiksi sota-ajan hyveiksi". Se oli sekä turvallista että ahdistavaa.

Nykysuomalaiset ovat oppineet amerikkalaisilta ainakin kyvyn samastua voittajaan. Kunnas kertoo, miten hän jo lapsena oppi olemaan menetetyn asian puolella. Se oli luontevaa hävittyjen sotien jälkeen, ja ainakin Kunnas on johdonmukainen, kun hän kunniakkaan häviäjän hengessä nyt puolustaa kristillisen kulttuurin jäännöksiä. Ja jäljellä ovat ainakin luterilaisen hyvinvointivaltion peruskivet.

"Mutta 1950-luvulla luterilaisuus ei enää nauttinut älymystön luottamusta, ja silloin taidettiin heittää lapsi pesuveden mukana viemäriin."

Nykyisen sivistyneistön joukossa Kunnas saa olla menetetyn asian puolustajana aika yksin. Kodittomalta hänestä tuntuu muutoinkin.

"Voidakseen menestyä täytyy nykyisin olla tietyn tyyppinen ihminen. Yliopistoissakin väärinkäytökset ovat tuoneet esiin uuden professorityypin, ja kaltaiseni humanisti on vieras vanhassa kodissaan."

Siellä, vähän syrjässä valtavirrasta, Kunnas suunnittelee nyt uuden vuosituhannen siveysoppia, koska vanhat on kirjoitettu liian tiukan luterilaisuuden hengessä. Sitä tehdessä hän odottaa, että myös ahneudella, kuten Neuvostoliitolla, on sanonnan mukainen loppunsa.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi