TOUKOKUU, 19.5.2005

Kuuliaisten sukupolvi

Sukupolvi menee ja sukupolvi tulee, vaikka maan pysymisestä iäti ei enää ole täyttä varmuutta. Miten elämä on mennyt välisukupolvella, joka jäi veteraanien ja suurten ikäluokkien puristuksiin?

Reino Seppälä (vasemmalla) pyörän päällä 1950-luvulla. Hän ajaa vieläkin kilpapyörällä. Kuva: Seppälän kotialbumi

Toukokuun 9. päivänä länsimaissa seurattiin voitonpäivän paraatia Moskovassa. Juhlissa ei esitelty aseita, mutta sotilaat marssivat, ja nyt, kun vuosikymmenet ovat hioneet veteraanien hurjuutta ja kangistaneet niveliä, he näyttivät Punaisella torilla yhtä leppoisilta kuin Suomen veteraanit itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Sota Euroopassa oli päättynyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin Saksan tappioon. Suomeen rauha oli tullut jo pari viikkoa ennemmin, kun Lapin sota oli huhtikuun lopulla ohitse.

Ja niin kuin historiassa usein, monella on ollut tunne, että oikea puoli hävisi, mutta väärä puoli voitti. Lisäksi suomalaisia vaivaa yhä epätietoisuus, mihin joukkoihin he oikeastaan ovat kuuluneet.

Tapana on sanoa, että sota ei pääty rauhantekoon. Se jatkuu unissa ja aatteissa, sairauksissa ja ehkä jopa kasvatuksen hengessä.

Suomessa kasvoi sodan jalkoihin outo, hiljainen sukupolvi. Se ei voinut kiinnittyä entiseen, yksinuottiseen isänmaallisuuteen, ja se oli liian vanha suurten ikäluokkien kokemuksiin. Veijo Meri (s. 1928) on puhunut välisukupolvesta.

Elä rohkeasti, jotta saisit kauniin kuoleman tai kuolemattoman sankarimaineen tai molemmat. Elämä on lyhyt ja yksinkertainen juttu ja se vaatii jokaiselta yksityiseltä: elä ja kuole pelotta isänmaan puolesta maalla, merellä ja ilmassa, Meri on tiivistänyt elämän käyttöohjeen.

Meren mukaan välisukupolven tilanne oli ahdistava. Juhlava isänmaallisuus oli romahtanut sotaan, ja suuria ikäluokkia imi yksisilmäinen vasemmistolaisuus.

Välisukupolvi ei ollut ehtinyt rintamalle mutta ei liioin häpäissyt veteraaneja. Se ei kapinoinut vaan opiskeli, ei juuri pilkannut pyhiä arvojakaan vaan teki töitä ja lapsia.
Siitä kasvoi niitä työmiehiä, viljelijöitä, yrittäjiä ja virkamiehiä, jotka aherruksellaan saivat sekä romahtaneen maan että oman taloutensa nousuun. Päämäärä oli hyvä, mutta ei siitä juuri ole lauluja kirjoiteltu.

Välisukupolvi on elänyt läpi rakennemuutoksen, sodan raunioista nykyisiin kauppakeskuksiin. Se osaa valjastaa sekä hevosen että tietokoneen, ja se on viimeinen joukko, joka aidosti ymmärtää sotia edeltänyttä aikaa. Ja sodan uhka on sille yhä sikäli todellinen, että sen on vaikea heittää pois vanhaa tavaraa. Toistaiseksi se on pulaa pelätessään ollut väärässä.

Veteraaneilla oli sankaritehtävänsä, ja suuret ikäluokat ainakin kuvittelivat itselleen sellaisen. Välisukupolvelta elämää suurempi ohjelma puuttui, ehkä vähän samoin kuin on puuttunut 1960-luvulla syntyneiltä. Mutta kukaan ei ole yhdistänyt pullamössöä välisukupolveen.

Minkälaisia heistä tuli? Valta liukui paljolti heidän ohitseen, kun sotasukupolvi säilytti asemansa, ja suuret ikäluokat koukkasivat takaa. No, ainakin heistä tuli työteliäitä mutta vähän näkymättömiä, kuuliaisia ja ehkä vähän epävarmoja.

Heistä on myös ollut vähiten pahaa sanottavaa. Veteraanit on haukuttu sotahulluiksi, ja nyt suuret ikäluokat ovat kaiken tukkeena olevia äijiä, nuoremmat taas avutonta city-polvea, jonka todellisuudentaju hukkui italialaiseen maitokahviin.

Välisukupolvea kehutaan tai haukutaan korkeintaan sotkemalla se edeltäjiin tai seuraajiin.

”Opiskelijoinakin olimme nöyriä. Ainakin minuun peruskokemukset ovat jättäneet sen, että aina olen ollut esivallalle kuuliainen. Olen kuin Tuntemattoman alikersantti Lahtinen, joka purnasi selän takana ja joskus naamatustenkin, mutta joka teki, mitä piti”, sanoo Reino Seppälä.

Vuonna 1939, 11 vuotta Veijo Meren syntymän jälkeen, välisukupolveen syntyi n. 70 000 lasta. Seppälä, eläkkeellä oleva opetusneuvos, on yksi heistä. Vuoden 2003 väestönlaskennan mukaan heitä on elossa 54 000. Elinajan odote on nyt miehillä vajaat 17 vuotta.

Tämän kirjoittaja syntyi 11 vuotta Seppälän jälkeen, suurten ikäluokkien alkaessa hiljaksiin pienentyä. Meitä on elossa yli 81 000. Tilastollisesti elämää on luvassa vielä reilu neljännesvuosisata.

Reino Seppälän syntymästä lokakuun lopulla 1939 kerrottiin radiossa. Isä oli ns. ylimääräisissä harjoituksissa Kannaksella, ja kun sotilaat saivat lapsia, asiasta ilmoitettiin Yleisradiossa. ”Oli kerrottu, että Veikko Seppälälle on syntynyt terve poika.”

Asiat etenivät nopeasti. Isä tuli lomalle marraskuussa, näki poikansa, palasi rintamalle ja haavoittui joulun alla Taipaleenjoella ”niin vakavasti, että ei sen koommin armeijan hommiin tarvinnut mennä”.

Isä oli koulutettu tarkka-ampujaksi, ja aivan sodan ensipäivinä hän linjassa nosti pystyyn Lahti–Saloranta-pikakiväärin aisoja ja kohottautui samalla itsekin. Vihollisen luoti meni nenän juuresta sisään ja tuli korvan takaa ulos.
”Sitä hän poti eri sotilassairaaloissa ja pääsi ensi kerran lomalle tammikuun lopulla, kun oli tarkastuksessa lyönyt mittarin pohjaan niin, että kuumetta ei näkynyt.”

”Isä tuli Kauhavan asemalle yöllä, kovassa pakkasessa, sai asemamieheltä pyörän lainaksi ja lähti ajamaan kotiin. Kunto oli niin heikko ja tiet tukossa, että hän jo ajatteli panna hankeen maate, mutta jaksoi kuitenkin kotiin. Äiti on kertonut, että mies oli niin kammottavan näköinen, että hän ei ollut tuntea kuin äänestä.”

Istumme Seppälän kanssa hotelli Vaakunan kymppikerroksessa Helsingissä päivää voitonjuhlien jälkeen. Tänään Juha Vainio täyttäisi 67, jos eläisi, ja asia tuntuu tämän jutun aiheeseenkin nähden huomion arvoiselta.

Vaakuna on sopiva paikka sikäli, että vuosia sitä pidettiin vallantäyteisten äijien juonittelujen paikkana, ja nytkin on tarjolla ikäpolven perinneruokaa, vorschmackia. Mutta Seppälällä on valtaa sen verran kuin eläkeläisellä on, ja minulla sitä on vain näihin riveihin, joten tyydymme kevyeen lohikeittoon.

Niin paljon tässä on keski-ikäisten miesten ruokatottumuksista saanut kuulla, että ratkaisu tuntuu melkein poliittiselta.

Sodan aikana maalaiskylät alkoivat kansainvälistyä. Ensin tulivat sotavangit, sitten vierasta suomea puhuvat siirtolaiset. Vankeja oli maatöissä sekä Seppälässä että monissa muissa kylän taloissa.

Vieraan kulttuurin ihminen omassa kotipiirissä tuntui erikoiselta. Seppälä muistaa, miten ystävällinen Siperian Omskista kotoisin ollut vanki oli lapsille.

”Muistan, miten hän kuljetti lehmiä kauempana olevasta haasta ja poimi metsästä tatteja, pani niitä hiillokselle, ripotteli suolaa ja söi. Olin usein mukana syömässä.”

”Hän teki myös hapankaalia ja kasvatti kessua, joka kuivattiin navetan ylisillä. Niitä kessupusseja jäi, kun hän syksyllä 1944 lähti, ja äiti poltti ne karjakeittiössä padan alla niin, että koko Hirvijoki haisi tupakalle.”

Läksiäiset olivat omanlaisensa voitonjuhlat. Vangit olivat pyytäneet luvan tehdä kiljua, terästäneet sitä valtion viinalla, ja juhlat pidettiin Seppälässä.
”Isä oli hyvä haitarinsoittaja, ja äiti on kertonut, miten isä istui pohjalaisen tuvan penkillä, soitti hanuria, vangit tanssivat ripaskaa, ja oli siellä ollut kylän tyttöjäkin mukana.”

Sota ei maalla juuri tuntunut, mutta lähikaupunkien pommitukset 1944 jäivät mieleen. ”Tulipalot kajastivat taivaan rannalla, ja muistan pommikoneiden äänet. Pelkäsin pitkään sitä ujeltavaa ääntä.”

Sitten tulivat siirtolaiset. Reino Seppälä muistaa lehmiä taluttavat ihmiset joilla kärryt olivat täynnä tavaraa. Seppälään majoitettiin nelihenkinen perhe vinttikammariin yli vuodeksi. Alakerrassa asui muuan vanhapoika, ja vielä oli karjalaiseukko Salmista, joka puhui sellaista suomea, että siitä oli eteläpohjalaisen vaikea saada selvää.

”Siirtolaisia oli useimmissa taloissa, ja likeiseen autiotaloon majoitettiin kaksi perhettä. Toisessa päässä asui leskiäiti kahden poikansa kanssa, toisessa pariskunta joilla oli kymmenkunta lasta yhdessä huoneessa.”

Siirtolaisten myötä kyläkoulun oppilasmäärä kaksinkertaistui 130 oppilaaseen. Ehkä se helpotti sitä traumaa, josta lähes jokainen vanhan kansakoulun käynyt puhuu, ja niin puhuu Seppäläkin.

Kyläkoulu oli tyypillisesti kahden opettajan koulu ja paikallinen kulttuurikeskus. Opettavat vetivät toimintaa laulukuoroista lähtien.

”Kokemuksesta ja muiden kertomuksista tiedän, että kuri oli hyvin ankaraa. Tukkapölly ei ollut harvinaista.”

”Opettajat eivät olleet kovin hyviä kasvattajia, mutta he olivat hyviä tiedonjakajia. Kun olen miettinyt myöhempää ammattiani matematiikan opettajana, niin olen tajunnut, että matikan ne opettivat todella hyvin.”

Hampaankoloon jäi yhtä ja toista niin kuin on jäänyt monelle muullekin. ”Varsinkin miesopettaja oli joskus ivallinen, mitä kasvattaja ei saisi koskaan olla. Sellainen masentaa, ja itse koin sen siinä, että olin käsitöissä aika huono.”

”Opettaja monta kertaa käsitöilleni naureskeli, samoin urheilusuorituksilleni. Vaikka myöhemmin sain urheilussa hyviä tuloksia, kansakoulussa en ollut hyvä, ja opettaja ivasi minua ja otti vertailukohdaksi isäni, joka oli hyvä urheilija.”

”Tämä jäi kaivelemaan, mutta elämän varrella tuli tilanteita, joissa joudin rakennushommiin, ja ensimmäisen kerran koin, että minähän osaan, kun rakensin huvilan liiterin alusta lähtien.”

”Kun pääsin eläkkeelle, minulla oli haave, että pohjalaisella miehellä pitää olla könninkello seinällä. Tuumasin, että teen sen itse, ja tein sen jälkeen vielä neljä muuta kelloa.”

”Silloin ajattelin, että piru kun se mun opettajani eläisi. Voisi sanoa, että tulepa nyt katsomaan.”

Ivan ja alistamisen kääntöpuoli on alempien uhma. Seppälän kertoma kosto on tyypillinen. Pojat virtsasivat ulkokäymälän halkeilleen seinän rappauksen puhki.

Paljon tässä oli 1930-luvun arvomaailmaa. Seppälä muistaa Suomen kartankin olleen sellainen, jossa vielä oli vanha raja, johon opettaja oli punakynällä lisännyt uuden rajan. Saksan jaosta ei juuri kerrottu.

”Mutta kun ajattelen, miten arvomaailma alkoi muuttua 1960-luvulla, tuntuu, että läheisemmin minä kuulun vanhempieni ikäluokkaan kuin nuorempien.”

Raja saattaa kulkea tässä. Moni 1950-luvulla syntynyt, rockin ja rauhanaatteen kasvatti, on käynyt samanlaisen kansakoulun. Siitä näkökulmasta 30-luku on etääntynyt kiihtyvällä vauhdilla.

Veteraanien mielialat sävyttivät sodan jälkeisiä vuosia. Nyt kun veteraanit ovat vanhoja, lauhtuneita miehiä, on vaikea muistaa, että kolmekymppinen, juuri tappotöistä palannut mies ei välttämättä ole herttainen.

”Aika oli sekavaa. Sodasta tulleet käyttivät melko hurjasti viinaa, ja kun viinakaupat olivat kaukana, pontikkaa keitettiin paljon. Työväentalot elivät mahtikauttaan, ja ainakin minun kylälläni iltamiin menivät muutkin kuin työväen ihmiset. Ne otettiin remutilaisuuksina ja ruvettiin ryyppäämään.”

Tuli uusia jännitteitä. Sodan jälkeen äärivasemmistolaisuutta oli Etelä-Pohjanmaallakin paljon, ja pikkukylistä saattoi olla vappukulkue kirkolle. ”Muistan, miten väki kulki kuorma-autoilla, ja lavalla oli punaisia lippuja.”

Sota oli vapauttanut toimintaa, ja sitä ruokki pula.

”Kun ihmiset muistelevat aikaa ennen Talvisotaa, se on muistoissa hyvä aika. Mistään ei ollut puutetta, kaupoista sai mitä tarvittiin, liikenteessä oli jo runsaasti autoja.”

Kaikki tämä oli menetetty, kun historian verisin vuosisata päätti vetää henkeä. Sodan jälkeen autokanta oli entinen eli kuluneempi. Bensiiniä oli vaikea saada. Suutarit kävivät kotona tekemässä kengät kerralla koko perheelle.

”Nahka saatiin, kun tapettiin lehmä tai sika. Se parkittiin kotona ja vietiin Kokkolaan, jossa oli nahkatehtaita. Siellä nahat jalostettiin siihen kuntoon, että niistä voitiin tehdä kenkiä. Saappaan pohja tehtiin sian nahkasta, joka on vahva, ja se naulattiin puunauloilla.”

Yhtenä vedenjakajana Reino Seppälä pitää vuotta 1951. Niihin aikoihin saakka taloissa pidettiin päivämiehiä ja palvelijoita. Seppälä muistaa rengin, joka kesän töitä tehtyään sai niin paljon rahaa, että kykeni syksyllä ostamaan polkupyörän.

Se saattoi tuntua suurelta, mutta suurempaa oli tulossa. Maatalous koneellistui, mutta pelkkä aura ja äes traktorin perässä eivät tuoneet ratkaisevaa apua. Samaan aikaan työvoima kallistui niin, että päivämiehiin ei enää ollut varaa. Koneellistumisesta huolimatta viljelijöiden työmäärä kasvoi.

”Ihmiset olivat kerta kaikkiaan lirissä. Isä muisteli, miten hänellä meni kerran toista vuotta niin, ettei ollut pyhävaatteita päällä.”
Kiirettä piti Reinollakin. Karja lisääntyi, ja kun palvelijoita ei ollut, kansakoulupoika oppi lypsämään.

”Useamman vuoden kävin koulua niin, että äidin kanssa lypsin aamulla ja illalla. Ja kun siihen aikaan ei hygieniaan kiinnitetty huomiota, lähdin kouluun samoissa vaatteissa. Opettaja morkkasi, että Reino haisee navetalle.”

Vuoden 1956 vaalitaisteluun verrattuna nykyinen poliitikkojen yksityiselämän penkominen tuntuu vaatimattomalta. Urho Kekkosesta levitettiin mm. huhua, että Kalle Kaihari oli tätä puukottanut, kun Kekkonen oli lähennellyt Kaiharin vaimoa.

Vaalitaistelu oli kiihkeä, ja 1956 vuoden alussa Kekkonen tuli Kauhavan nuorisoseurantalolle. Seppälä, ja muutama muukin koulupoika, halusi kuuntelemaan. Kun piti kirjoittaa poissaolotodistus, jotkut kirjoittivat vatsan olleen kipeä ja väärensivät isänsä allekirjoituksen. Seppälä provosoi:

”Olin 15-vuotiaana kiihkeä kekkoslainen ja halusin sillä pröystäillä. Menin luokanvalvojalta kysymään, miten asian kanssa toimitaan. Kerroin olleeni Kekkosta kuuntelemassa ja sanoin, että isän allekirjoitusta en voi hakea, koska hän ei tiedä, missä olin, enkä voi hakea Kekkosen nimeä, koska Kekkonen ei minua tunne.”

”Sain kahden tunnin jälki-istunnon, jota oikeastaan kerjäsin. Ja vaalien jälkeen muistin varmaan sanoa luokanvalvojalle, että kannatti tulevan presidentin vuoksi se kaksi tuntia istua.”

Entä Kauhavan jälkeen? Reino Seppälä opiskeli matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa ja opetti näitä aineita 11 vuotta eri oppikouluissa aina kunnianarvoisaa poikanorssia myöten. Hän meni naimisiin, sai kaksi lasta, siirtyi opetushallituksen virkamieheksi, jäi leskeksi, meni uudelleen naimisiin ja jäi muutama vuosi sitten eläkkeelle.

Jotakin sodan arvojen periytymisestä rauhan aikaan kertoo, että kun juttelemme Tuntemattomasta sotilaasta, Seppälä vertaa: ”Se oli melkein yksi yhteen sen byrokratian kanssa, jonka olen kokenut koulu- ja opetushallituksessa. Sieltäkin löytyi Lammio ja löytyi Koskela.”

Koulukokemukset näyttivät Seppälälle myös sen kehityskulun, missä kurittavista kansakoulun opettajista päädyttiin oppilaitaan kosiskeleviin opettajiin. ”1970-luvulla opettajat pudotettiin jalustalta, ja osa ryhtyi kaveeraamaan oppilaiden kanssa, mutta niin oltiin tien päässä aika äkkiä.”
Navettatöistä kouluun ja kouluhallitukseen kuulostaa uralta, jonka välisukupolven ihmiset onnistuessaan tekivät, ja verrattuna nykyisin nuoriin Seppälä tietää saaneensa hyvän osan:

”Kunhan pääsi ylioppilaaksi, saattoi melkein kävellä sisään mihin tahansa paitsi Polille. Ja kun viitsi opiskella ja valmistua, saattoi mennä töihin melkein mihin vain ja pysyä siinä eläkkeelle saakka. Se ei ollut pätkätöiden aikaa, eikä ammattia vaihdettu kuten nykyisin.”

Tässä on myös yksi syy, minkä vuoksi nuoremmat sukupolvet ovat kohdistaneet kovan kritiikin sekä välisukupolveen että ennen kaikkea suuriin ikäluokkiin. Pari vuotta sitten Ylioppilaslehti kiteytti:

”He tuijottavat meitä uutiskuvista ja ajankohtaisohjelmista. He ohittavat meidät pääkonttorien kulmilla ja katsovat ohitsemme Mersun ikkunasta liikennevaloissa. He ovat kaikkialla keskuudessamme, mutta silti meille vieraita. Kun he avaavat suunsa, me hämmästymme: Mitä se oikein horisee? He ovat äijiä, kuusikymppisiä politiikassa ja talouselämässä valtaa pitäviä vauraita miehiä. Ja he eivät pyydä anteeksi keneltäkään.”

Nuoremmille pitkällä keski-iässä olevat, erityisesti miehet, ovat äijiä, jotka käyttävät valtaa, jotka saivat kotoa kovan miehen mallin ja joiden asuntolainat maksoi inflaatio. ”Nuoremmilleen he näyttäytyvät outoina. Miksi ne aina kiukuttelevat? Miksi ne luulevat olevansa oikeassa? Ja ennen kaikkea: miksi ne eivät ymmärrä jo lähteä?”

Totta kai Seppälä nämä piirteet tunnistaa, mutta ei hän niitä omikseen tunne. ”En ollut niin vihreällä oksalla.”

”Mutta suurempi syy on, että tunnen itseni paljon läheisemmäksi vanhempieni 30-luvulla aikuisuuteen kasvaneeseen sukupolveen kuin minua nuorempiin. Ehkä se johtuu siitä, että vanhimpana lapsista jouduin nuorena töihin, äidin kanssa navettaan ja isän kanssa pellolle.”

Siperia opetti. Työ ja puute muovasivat peruskokemukset, eivätkä koulun ja opiskelun vuodet, jolloin sukupolven yhteiset kokemukset muovautuvat, niitä muuttaneet.

”Mitään ei lapsuuteni kaupoista tahtonut saada, ja monta tavaraa myytiin tiskin alta. Kun meille rakennettiin navetta, niin naulatkin olivat tiukassa.”

”Lopulta isä sattui saamaan jostakin nauloja, jotka olivat puoliruosteessa, koska ne oli nostettu ylös uponneesta laivasta. Ja naulat käytettiin moneen kertaan. Kun jokin rakennus purettiin, laudoista revittiin naulat ja oiottiin ne alasimella.”

Toisaalta nuorten paljon mainostettu yksilöllisyys ja valinnanvapaus näyttäytyvät aika suhteellisilta: pula-aika tuntuu paremmalta. ”Meidän nuoruutemme oli helvetin helppoa, jos ajattelee sitä valintatarjotinta, muodista lähtien, joka nykynuorilla on. Ja silti yhdenmukaisuuden paineet ovat paljon suuremmat.”
Hotelli Vaakunan ruokasali hiljenee. Lounastajat tekevät lähtöä. Edes kylläisinä he eivät vaikuta kovin vallantäyteisiltä; ehkä todelliset äijät ovat vaihtaneet kapakkaa. Tai ehkä todellinen valta on jossakin aivan muualla kuin nimenomaisilla sukupolvilla.

Mutta jos äijyyttä todella on olemassa, sillä saattaa olla yksi muoto, jonka Reino Seppälä taatusti tunnistaa. Se on eteläpohjalaisuus, hyvässä ja pahassa. Eteläpohjalaisuus ei ole sukupolvikäsite, eikä sen yhteydessä puhuta äijistä vaan keskilaattian miehistä.

Seppälän mielestä keskilattia on miehelle kyllä oikea paikka, mutta pohjalainen suorapuheisuus ei välttämättä ole hyväksi. Hyvää ei ole itsekeskeinen pröystäilykään.

”Ja kun ajaa Kauhavalle, heti Seinäjoen jälkeen ylinopeudet kasvavat 20 kilometrillä tunnissa”, Seppälä tiivistää mentaliteetin.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Tekstit 5/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |